On hivenen outoa, että joudumme aika ajoin keskustelemaan tieteen hyödyllisyydestä, jopa puolustamaan sitä. Tiede on sentään ylivoimaisesti hyödyllisin nykyaikaisen yhteiskunnan instituutioista. Joskus on kuitenkin hyödyllistä pohtia tätäkin itsestäänselvyyttä.

Puhe tieteen hyödyllisyydestä edellyttää ymmärrystä tieteestä herkkänä ekologisena järjestelmänä sekä silmää käsitteellisille vivahteille, empiirisille faktoille ja hyödyllisyyden poliittisille aspekteille. Suomen ”hyöty” on kannaltamme hyödyllisesti monimielinen, se kun kattaa monia merkityksiä, joille muissa kielissä usein on omat terminsä (esimerkiksi englanniksi utility, usefulness, benefit). Hyödyllisyys on ominaisuus, jota on vain suhteessa joihinkin ihmisiin ja ryhmiin, intresseihin ja arvoihin, toimintoihin ja niiden tavoitteisiin.

1. Kaikki tutkimus, joka tyydyttää tutkijan ja/tai hänen yleisöjensä uteliaisuutta, on hyödyllistä, tutkimusalasta riippumatta – ihmeteltiinpä sitten alkuräjähdyksen tai nuolenpääkirjoituksen saloja. Tässä soveltuu taloustieteestä ja moraalifilosofiasta tuttu hyödyn käsite, jota nimitetään myös termillä ”utiliteetti” ja joka tarkoittaa mielihyvää, tyytyväisyyttä tai onnellisuutta. Uteliaisuus tai ”tiedon jano” on perustava inhimillinen tarve, jonka tyydyttäminen tuottaa hyötyä, kuten vesilasillinen sammuttaa fysiologisen janon.

2. Hyödyllisyys on toisessa merkityksessään käyttökelpoisuutta (englanniksi usefulness). Tätä tieteeltä usein vongataan, ymmärtämättä kuinka mutkikkaasta asiasta on kyse.

• Käyttöjen moneus: Käyttökelpoisuudesta on yhtä moneksi kuin on käytöistäkin. Tietoa käytetään muun muassa välineenä annetun ongelman ratkaisemiseen; ongelman teoreettiseksi käsitteellistämiseksi siten, että sen ratkaiseminen helpottuu tai sille löytyy kestävämpi ratkaisu; seremoniaalisesti, jos siihen vedotaan muilla perustein päätetyn toiminnan perustelemiseksi. Tutkimus voi tarjota negatiivista tietoa tai kriittisiä näkökulmia totuttuihin käytäntöihin, ja se voi auttaa kuvittelemaan parempia käytäntöjä; se voi kehittää tutkijoissa ja näiden yleisöissä kykyjä, joita voidaan käyttää moniin tarkoituksiin. Nämä ja muut tieteen ja käyttöjen väliset suhteet vaihtelevat tieteenalalta toiselle, ja ne ovat varsin yhteismitattomia.
• Hyödyn lähteiden moneus: Mikä tahansa tieteestä juontuva käytännöllinen hyöty on tulos monien tekijöiden mutkikkaasta yhteisvaikutuksesta, sitä ei voi palauttaa yhteen tutkimussuoritukseen. Tutkijapolvet seisovat toistensa hartioilla, kriittisesti ja monialaisesti rakentaen tiedon kasvun ennakoimatonta virtaa. Tästä systeemisestä vyörystä usein seppelöidään yksittäisiä suorituksia, mutta ne eivät ole mahdollisia ilman muun tutkimuksen massiivista kuohua.
• Aikaviive: On tunnettu empiirinen fakta, että monen tutkimuksellisen keksinnön hyödyllisyys johonkin käyttötarkoitukseen käy ilmi vasta vuosikymmenien tai -satojen viiveellä. Muinoin luotu tieto saattaa auttaa ratkaisemaan tulevaisuuden ongelman, josta ei aluksi ollut aavistuksiakaan.
• Välittymisen mekanismit: Tutkimustiedon käyttökelpoisuus on rakenteellinen ominaisuus, johon ratkaisevasti vaikuttavat tiedon välittymisen sosiaaliset ja kognitiiviset mekanismit sekä tiedon vastaanottajien kyvyt, halut ja intressit. Potentiaalisesti äärimmäisen hyödyllinen tutkimustieto voi jäädä käyttöä vaille, koska se ei löydä tietään käyttäjille tai sen merkitystä ei ymmärretä tai se ei palvele toiminnan muita resursseja hallitsevien intressejä. Näistä on usein kyse tutkimukseen perustuvan päätöksenteon vaikeuksissa. Jos tieto ei tule käytetyksi, vika ei välttämättä ole tiedon tuottajassa.
• Käyttötarkoituksen arvo: Käyttötarkoitukset eivät ole samanarvoisia. Jos tieteen käyttökelpoisuutta haluaisi arvioida, sen tulisi sisältää arvio kulloisenkin käyttötarkoituksen arvosta, joka vaihtelee arvioitavasta ja arvioijasta toiseen. Moninaisia kaupallisia, poliittisia, kulttuurisia ja muita intressejä on hankala asettaa yhtenäiselle arvoasteikolle.

3. Kustannus-hyöty (englanniksi cost-benefit), hyötysuhde: Hyöty mielletään usein kontrastiensa kautta: kustannus on se kukkaron päälle käyvä panos, joka tarvitaan hyödyn tuottamiseksi. Tästä avautuu näkymä tehokkuuden maailmaan: mikä on kulloisenkin satsauksen hyötysuhde? Yhdet tieteet ovat halpoja, toiset kalliita, mutta hyötysuhde voi olla samaa mittaluokkaa: edellisille riittävät vähäiset hyödyt, jälkimmäisiltä vaaditaan enemmän. Jos halpojen alojen hyödyt ovat huomattavat, eikö niihin tulisi satsata rutkemmin? Tämän ajattelun hankaluus on siinä, että hyödyt eivät ole yhteismitallisia kustannusten kanssa eivätkä keskenään.

4. Hyöty ja haitta, nettohyöty: Tieteen hyötyjä arvioitaessa tulisi tietenkin punnita myös haittoja. Niitä aiheutuu, kun yksien tutkimusalojen suosinta heikentää toisten hyödyntuottokykyjä; ja kun tiede yhdessä yhteiskunnallisten instituutioiden ja intressien kanssa aiheuttaa vahinkoa yhteiskunnan kestävyydelle (asevarustelu, ekologiset kriisit ja niin edelleen). Eikö tieteen hyötyjä punnittaessa tulisi tarkastella nettohyötyä, joka ottaa huomioon myös haitat?

5. Hyöty ja huvi: Tämä kontrasti on näennäinen, sillä hyvässä tieteessä huvi ja hyöty yhdistyvät. Tulokset paranevat, jos tutkimus on hauskaa (urheilijatkin nykyisin sanovat menevänsä kentälle ”nauttimaan”). Jos taas hyötyjen kärttäminen ja mittaaminen vie tieteestä ilon ja huvin, ja siitä tulee rehkintää piiskan pelossa, niin ennen pitkää on vähemmän mitattavaa.

6. Tiedepolitiikka: Jos tieteeltä, sen luonnetta riittävästi ymmärtämättä, pyritään toheloin menetelmin lypsämään mitattavia hyötyjä, voidaan aiheuttaa merkittävää haittaa tieteelle ja siten myös muulle yhteiskunnalle. Tiedepolitiikan tulisi perustua parhaaseen tiedettä koskevaan tutkimukseen. Suomesta yhä puuttuu tieteentutkimuksen instituutti, jonka hyötyvaikutukset myös tiedepolitiikalle olisivat huomattavat.

Usein puhutaan luonnontieteellisestä perustutkimuksesta ja soveltavasta tutkimuksesta ajatellen, että ne ovat helposti erotettavissa toisistaan. Tässä katsannossa perustutkimus on itseisarvoista tiedonjanoa, kuten vaikkapa kysymys universumin syntymisestä. Soveltavalla tutkimuksella sen sijaan on tarkoitus: tuotetaan tietoa asioista, jotka auttavat tai helpottavat ihmisten elämää, usein fyysisten laitteiden välityksellä. Soveltavasta tutkimuksesta on siis konkreettista hyötyä.

Jako voi kuulostaa perustellulta. Samalla kuitenkin myönnetään, että soveltava tutkimus pohjaa perustutkimukseen. Silloin voi kysyä: missä kohdin perustutkimus loppuu ja missä soveltava tutkimus alkaa?

Väitän, että usein selkeää demarkaatiolinjaa ei ole olemassa, vaan että perustutkimus ja soveltava tutkimus muodostavat jatkumon; että jako soveltavaan ja perustutkimukseen on osin mielivaltainen ja että järkevämpää olisi puhua vain ”tutkimuksesta”.

Pitää myös huomauttaa, että ”soveltava” tutkimus itsessään tuottaa harvoin noita ihmisiä auttavia asioita. Tutkijat eivät valmista vaikkapa kvanttifysiikkaan perustuvia laitteita, kuten mikrosiruja, vaan markkinataloudessa jonkun tahon täytyy kaupallistaa kvanttifyysikon tutkimustulos, jotta se leviäisi laajaan käyttöön. Tämä tapahtuu vain, jos joku saa siitä taloudellista hyötyä (joskus harvoin tutkijat ovat mukana startup-yrityksissä).

Lisäksi yllättävän usein tutkimuksen generoima konkreettinen hyöty on tarkoituksetonta. Mitään ei ole tavoiteltu eikä tietoisesti sovellettu. Niinpä poliitikkojen tai virkamiesten lausahdukset, joiden mukaan tutkijoiden pitäisi keskittyä tekemään ”hyödyllistä”, soveltavaa tutkimusta, ovat monessa mielessä naiiveja.

Otan esimerkiksi monen suomalaisen käsivarteen ruiskutetun mRNA-rokotteen. Sitä on juhlittu soveltavan luonnontieteen voittona: syntyi ongelma, virus nimeltä SARS-CoV-2, tutkijayhteisö reagoi kehittämällä rokotteen, ja loppu on historiaa, jonka urheiluhalleissa kiltisti vuoroaan odottavat ihmiset kirjoittivat.

Mutta ajatus mRNA:sta lääkkeenä on peräisin jo 1970-luvun lopulta, kuten Nature (”The tangled history of mRNA vaccines”, 14.9.2021) kertoo ja toteaa: ”The story illuminates the way that many scientific discoveries become life-changing innovations: with decades of dead ends, rejections and battles over potential profits, but also generosity, curiosity and dogged persistence against scepticism and doubt.”

Ensimmäiset kliiniset kokeet mRNA:n hyödyntämiseksi rokotteena tehtiin vuonna 2010 ja ne liittyivät vesikauhuun. Mutta tietenkin mRNA itsessään oli seurausta DNA:n löytymisestä vuonna 1953 ja sen generoimasta biotieteiden mullistuksesta. DNA:ta ei puolestaan olisi löydetty ilman edeltävää fysiikan tutkimusta. Itse asiassa DNA:n neljästä pääarkkitehdista Francis Crickilla, Maurice Wilkinsillä ja nobelitta jääneellä Rosalind Franklinilla oli fyysikon koulutus (James Watson oli molekyylibiologi), ja he hyödynsivät 1910-luvulta lähtien kehitettyä menetelmää, jossa ainetta luodataan röntgensäteillä. Periodisesta rakenteesta sirotessaan ne muodostavat niin sanottuja diffraktiokuvioita, joiden kulmajakaumat ja intensiteetit sisältävät fysiikan perusteella laskettavissa olevaa tietoa aineen atomaarisesta järjestyksestä. Lawrence Bragg ja William Henry Bragg palkittiin löydöstä vuonna 1915 nobel-historian ainoana isä–poika-parina.

Kyseessä on siis ollut pitkä ja polveileva tutkimusjuonne, ja on vaikea sanoa, missä kohtaa loppuhyöty, mRNA-rokote, täsmällisesti ottaen syntyi. Sama pätee moniin muihinkin luonnontieteiden ”sovelluksiin”.

Paraatiesimerkki tutkimuksen oheisvahingosta on 1990-luvun alussa CERNissä syntynyt WorldWideWeb. Nykymaailmaa on vaikea kuvitella ilman internetiä, mutta se syntyi hiukkasfyysikkojen tarpeesta siirrellä ja linkittää toisiinsa suuria tiedostoja. Asialla oli tietokoneasiantuntija nimeltä Tim Berners-Lee, jonka saavutuksesta muistuttaa monille mystiseksi jäävä merkkijono ”http” (Hypertext Transfer Protocol) verkkosivujen yläpalkissa.

Yksityiskohtiin menemättä voi todeta, että Berners-Leen saavutusta sopii verrata Gutenbergiin. Tämä ei keksinyt kirjoittamista mutta loi helpon tavan monistaa ja jakaa kirjoitettua tekstiä. Kirjapainontaidon sosiaaliset ja yhteiskunnalliset seuraamukset olivat vallankumoukselliset: äkkiä kirjatieto ei ollut enää superrikkaiden yksinoikeus; yhä useamman kannatti panostaa lukutaitoon ja heille kannatti julkaista sanomalehtiä, poliittisia pamfletteja, kuvauksia paremmasta elämästä.

Vastaavasti Tim Berners-Lee ei keksinyt liittää tietokoneita yhteiseen verkkoon (se oli tapahtunut jo 1960-luvun lopulla) mutta loi helpon tavan monistaa ja lukea kuvia ja tekstiä bittiavaruudessa, eli verkkoselaimen. Hänen mahdollistamansa nykymuotoisen internetin sosiaaliset ja yhteiskunnalliset seuraamukset ovat olleet vallankumoukselliset, kuten kaikki tiedämme.

Kaikki tämä tapahtui siis vahingossa ja ilman suoraa yhteyttä itse tutkimusaiheeseen, alkeishiukkasten törmäilyihin kiihdytinrenkaassa. Kyseessä oli pelkkä tutkimuksen apukeino, joka osoittautui suunnattoman arvokkaaksi ympäröivälle yhteiskunnalle. Hyötymielessä tämä vahinko korvannee ne kymmenet ja taas kymment miljardit, jotka CERNiin on kaadettu.

Näiden esimerkkien valossa tutkimuksen hyödyn tavanomainen käsite on selvästi liian kapea. Sen rinnalla tai sijasta pitäisi puhua tutkimuksen arvosta. On tutkimusta, josta ei koskaan tule olemaan konkreettista hyötyä ihmisille tai maapallolle mutta jota ihmiset silti pitävät arvokkaana ja tavattoman kiinnostavana, kuten kosmologian tutkimus tai vaikkapa äsken radalleen laukaistu James Webb -teleskooppi. On tutkimusta, josta on konkreettista hyötyä vasta sadan vuoden kuluttua, kuten yleisestä suhteellisuusteoriasta, kun sitä lopulta alettiin soveltaa GPS-paikantamiseen.

Tutkimuksen arvoa on vaikea mitata, sillä arvolla ei ole hintaa. Tämä pätee kaikkeen tutkimukseen, myös humanistiseen. Tieto, miten ihmissuku on syntynyt, mistä suomalaiset ovat peräisin ja millaista on heidän kielensä, millaista oli elämä vaikkapa 1800-luvulla tai mitä voi ajatella uskonnollisista kirjoista tai naisten asemasta, on kaikki arvokasta, ja sen arvon yksisilmäinen hyötypuhe hämärtää.

Aina välillä leimahtaa julkisuudessa keskustelu siitä, mitä hyötyä on tieteellisestä tutkimuksesta ja vaatimus, että joka ikisestä tutkimuksesta täytyy koitua jokin mitattava tuotos, muuten veronmaksajat eivät saa rahoilleen vastinetta. Näissä kiivailuissa nostetaan mieluusti humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset tutkimukset tikun nokkaan.

Voiko humanistisista ja yhteiskuntatieteellisistä eli lyhyemmin ihmistieteellistä aloista sitten olla hyötyä? Totta kai – niistä on se mittaamaton hyöty, että ne lisäävät ihmisen ymmärrystä omasta paikastaan maailmassa. Tämä hyöty ei ole taloudellisesti mitattavissa, vaan sillä on pikemmin arvoa, suorastaan itseisarvo. Sama koskee kaikkea tiedettä jo lähtökohtaisesti. Ihminen haluaa kiihkeästi ymmärtää maailmaa ja itseään sen osana, ja sitä varten tieteellistä tutkimusta tehdään.

Niinpä voi yhtä perustellusti esittää vastakysymyksen: miksi tutkimuksista pitäisi olla ilmeistä, mitattavaa hyötyä? Nehän vastaavat inhimillisiin perustarpeisiin jo ilmankin.

Tiede kokonaisuutena, kollektiivisena ilmiönä on ihmisen universaali pyrkimys. Yksittäiset tutkimukset tai instituutiot vaihtelevat toki laadultaan ja kapasiteetiltaan, kuten ihmisten toimet muutenkin. Niiden merkitys nivoutuu kuitenkin tieteen kollektiiviseen luonteeseen, joka käytännössä toteutuu juuri niiden kautta. Vaatimattomammatkin tutkimukset kantavat kortensa suurempaan kekoon. Sen sijaan parhaatkaan yksittäiset tutkimukset ani harvoin tekevät suuria läpimurtoja ilman muiden tutkimusten vahvistusta, joten niiden ”ikiomaa” hyötyä on useimmiten lähes mahdoton arvioida.

Media nostaa mielellään esiin uusimpien tutkimusten löydöksiä, joilla – median mukaan – saattaa olla potentiaalia mullistaviin sovelluksiin lähivuosina (juuri tätä kirjoittaessa se oli fuusioydinvoiman läpimurto). Tällaiset uutiset tavoittavat lukevan yleisön, joka innostuu ja unohtaa yhtä nopeasti kuin mediakin. Median tempo on kuitenkin aivan toisenlainen kuin vakavasti otettavan tieteellisen tutkimustyön. Niinpä jos katsoo viiden tai kymmenen vuoden takaisia uutisointeja järisyttävistä tuloksista, on suuri osa jäänyt polunvarteen ilman, että niistä olisi sen koommin kuultu.

Upouudet, jännittävät löydöt koskevat etupäässä luonnontieteen tutkimuksia, ja niistäkin vain murto-osaa. Ihmistieteen tutkimukset eivät juuri tee yllätyslöytöjä. Tyypillisemmin ne käsitteellistävät ja analysoivat ihmisten tai yhteisöjen toimintaa ja joutuvat usein paitsi arvioinnin, myös debatin kohteiksi niin tiedeyhteisön sisällä kuin julkisessa keskustelussakin. Tieteen ulkopuolisen kritiikin hampaisiin päätyvät usein alat, jotka tulkitsevat ihmisiä, politiikkaa, taidetta, mediaa tai muita ilmiöitä, joissa monet kansalaiset pitävät itseään vähintäänkin kokemusasiantuntijoina.

Ajallinen etäisyys voi toimia tutkijan turvavyöhykkeenä, joten arkeologia, etymologia tai vanhempi historia saavat enimmäkseen olla rauhassa. Historia voi tosin nostattaa tunteita, jos uuden tutkimuksen koetaan kajoavan aiempiin käsityksiin, joiden varaan on rakennettu identiteettejä. Hyvin teoreettiset alat, kuten filosofia, matematiikka tai teoreettinen fysiikka, vaikuttavat jäävän lähes tyystin populaarin kritiikin ulottumattomiin, kenties siksi, että ne ovat vaikeaymmärteisiä maallikonkin tunnistamalla tavalla.   

Ihmistieteelliset tutkimukset tehdään edelleenkin enimmäkseen yksilötutkimuksina, jotka saavat alkunsa tutkijan innostuksesta ja uteliaisuudesta. Ne eivät aina helposti avaudu maallikolle, vaikka saattavat sisältää tuttuja teemoja. Suurempien hankkeiden osatutkimukset eivät nekään usein raivaa aivan uusia polkuja, mutta ne saattavat jäädä näkymättömiin hankkeen uumeniin. Myös yksilötutkimuksista syntyy silti vähitellen suurempia kokonaiskuvia vaikkapa ihmisestä, yhteiskunnasta, historiasta, taiteesta tai kielestä. Tässä mielessä ihmistieteet eivät poikkea luonnontieteistä niin radikaalisti kuin voisi luulla. Suuremmat hankkeet ovat yleistyneet ihmistieteissäkin, vaikka ne eivät ole yhtä laiteintensiivisiä kuin luonnontieteet. Sen sijaan on syntynyt esimerkiksi verkostomaisia käytäntöjä, jotka nivovat yhteen yksilöiden ja ryhmien intressejä.

Ihmistieteellisestä tutkimuksesta koituu toki myös suoraa välineellistä, instrumentaalista hyötyä. Esimerkiksi kielentutkimuksella on ollut käänteentekevä merkitys koneoppimisen, puhesyntetisaattorien, puheentunnistuksen ja käännösohjelmien kehittämisessä, mutta laajojen kieliaineistojen lingvistinen tutkimus alkoi vuosikymmeniä ennen kuin koneoppimisesta oli kuultukaan. Ihmistieteet ovat tuoneet myös tutkimusmenetelmiä, joita eri alat ovat voineet yhteisesti hyödyntää, ja jotkut ovat levinneet hyvinkin laajalle: tilastoanalyysi, kysely- ja haastattelututkimus tai asenne- ja mielipidemittaukset ovat monelle arkisia työvälineitä myös tieteen ulkopuolella.

Hyödyllisellä tai käyttökelpoisella tutkimuksella tarkoitetaan usein karkeasti ottaen ”soveltavaa” tutkimusta. Soveltavassa tutkimuksessa ei ole mitään vikaa. Perustutkimuskin hyötyy soveltavasta tutkimuksesta, jonka kuluessa voi herätä uusia kysymyksiä. Perustutkimus on kuitenkin se, missä syntyy eniten uutta. Eikä soveltavaa tutkimusta olisi lainkaan olemassa ilman perustutkimusta.

Vaikka monitieteisyydestä puhutaan nykyisin paljon, valtaosa monitieteisestä tutkimuksesta tehdään toisilleen melko läheisten alojen kesken. Harvemmin ylittyvät ihmistieteiden ja luonnontieteiden rajat. Sellaiset rajanylitykset olisivat kuitenkin erittäin tervetulleita. Ihmistieteille on nyt kysyntää, kun on huomattu, että monet faktaluonteiset ”mitä”-kysymykset tarvitsisivat tukea ”miten” tai ”miksi” -kysymyksistä: miksi ihmiset tekevät tai eivät tee ilmastotekoja, miten pandemia vaikuttaa mielenterveyteen tai miksi tauot tai lähikontaktit ovat ihmisille tärkeitä?

Tieteen merkitys ihmiskunnalle on ja on ollut suunnaton. Suurempaa hyötyä ei olekaan.