Länsimaalainen yliopisto on poikkeuksellinen instituutio sivistyksen pitkässä historiassa. Se on muuttunut hitaasti mutta säilyttänyt oman erityisluonteensa ja merkityksensä.

Bolognasta kaveripohjalta kehkeytymään lähtenyt instituutio on onnistunut pysymään omana itsenään kaikesta ulkopuolella tapahtuneesta huolimatta. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus on kuulunut yliopiston ajatukseen sen synnystä saakka ja on siten myös instituution ydintarkoitus.

Tämä kirjoitus päättää Tieteessä tapahtuu -lehdessä ilmestyneen kirjoitussarjan, jonka aiemmat osat ovat Paluu tulevaisuuteen – yliopisto vuonna 2030 (Tirronen 2019) ja Yliopistoa ohjaavat voimat (Tirronen 2021). Sarjan aiempien osien teemoista päädyn ajatukseen filantrooppisesta sivistysyliopistosta.

Sivistys on usein arvo, joka tarvitsee vaalimista ja puolustamista, ja yliopiston syvä olemus perustuu ennen kaikkea arvoille. Tähän juontuu filantropia: ymmärrys, inhimillisyys ja ihmisystävällisyys, elinympäristöämme ja maapalloa tietenkään unohtamatta.

Kysymys on yksinkertainen: Miten edistämme yliopistossa sivistystä, joka heijastuu maailmaan ja tarjoaa mahdollisuuksia meille jokaiselle – sellaista sivistystä, joka leviää?

Yliopisto on ennen kaikkea mahdollisuus, joka on kätkettynä tietämättömyyteen ja oivalluksiin. Sivistymme erilaisuudesta, mikä vaatii irrottautumista, olemista ihmisten kanssa ja siinä välillä.

Sivistysyliopistoon kuuluu ainakin kolme tekijää: epäilys, välimatka ja vallan hajautus. Jotta sivistykselle luodaan kasvun edellytykset, on epäiltävä kriittisesti kaikkea, pidettävä välimatkaa eri intresseihin ja hajautettava valtaa.

Sivistyksen ja myös yliopiston keskeinen tehtävä on auttaa ihmisiä olemaan, ymmärtämään, näkemään ja tekemään. Kasvun olosuhteet ovat merkittäviä sivistystapahtumien moniulotteisessa ketjussa. Tehtävä ei ole helppo. Se vie aikaa, eikä yliopistosta yleensä saa pikavoittoja. Yliopistoon sijoitetun pääoman tuottolukuja lasketaan vuosikymmenissä ja joskus vuosisadoissa, jos niitä ylipäätään tarvitsee laskea.

Tässä tullaan olennaiseen tekijään yliopiston ajatuksessa: yliopisto mahdollistaa vähittäisen sivistymisen, siirtymän.

Sivistyksessä ei ole kahtatoista erää tai viittäkymmentä kilometriä. Sivistys ei ole suoritus, vaan ylisukupolvinen instituutio. Siinä sitoudutaan tekoihin, jotka koituvat tulevien ihmisten hyväksi. Kysymys on sivistymisen pitkästä matkasta ja siitä, miten se saadaan elämään meidän jälkeemme.

Viittaan hieman samankaltaiseen ajattelutapaan kuin auteur- tai dogma-elokuvissa. Niissä tuodaan uutta sisältöä vanhastaan tuttuun kenttään mutta samalla ravistellaan sitä. Yliopisto kohtaa tarkoituksensa ja samalla kyseenalaistaa itsensä.

Yliopisto on hitaasti uusiutuva instituutio, mikä tekee siitä ainutlaatuisen. Hitaaseen uusiutumiseen sulkeutuu yliopiston idea. On pyrkimyksiä olla samaan aikaan liikkeessä ja paikoillaan, mutta ajattelua ulotetaan silti aina kohti kaukaisuutta ja tämän hetken yli. Yliopistossa ei kannata lähteä mukaan jokaiseen murrokseen, intressiin tai muoti-ilmiöön, ja sekin on hyvä asia. Pitää olla sivistynyttä tolkkua.

Sivistyksen pitkässä matkassa yliopiston tulee olla suoja. Sen pitää antaa opettajille, tutkijoille ja opiskelijoille toiminnan vapautta, näyttää suuntaa ja varoittaa karikoista. Siinä on yksi institutionaalisen olemuksen ydinperiaatteista, yliopiston raison d’être. Instituutio sietää ihmisten puutteita ja tarjoaa niiden korjaamiselle mahdollisuuden. Tässä tullaan jälleen yliopiston tarkoitukseen.

Uteliaisuus edellyttää, että emme pelkää sivistyä, sanoa ja tehdä. Se vaatii luottamuksen ilmapiirin rakentamista. Luottamus on rakenteita ja sopimuksia, jotka pitävät ja joista pidetään kiinni. Yliopisto myös korjaa vaurioita, koska uuden etsiminen on riskialtista toimintaa, jossa voi syntyä virheitä. Luottamuksen rakenteet luovat filantrooppista perustaa, jotka vahvistavat sivistystä paaluttavia olosuhteita.

Yliopiston perusta liittyy ensisijaisesti perustutkimukseen. Perustutkimus on kaiken sivistyksen pohja, ja se todennäköisesti tuottaa meille kaikkein suurimman hyödyn. Mutta se vaatii myös kaikkein pisimmän ajan. Käytännössä yliopistoyhteisölle tulisi antaa työrauha, mutta sitä tulisi ohjata lempeän päättäväisesti. Sen tulee antaa olla yhteisö – community of scholars.

Sivistyminen on viljelystä, joka vaatii jatkuvaa työtä. Vaikuttavuus syntyy vuosikymmenien ja -satojen aikana. Sitä on hetkessä hankala todentaa tai mitata, eikä ehkä taida kannattaakaan.

Mistä sitten syntyy uusi sivistys? Opiskelijoista, sillä heissä on yliopiston sielu ja sivistyksen perusta. Heissä on myös suuri potentiaali. Esimerkiksi Suomen yliopistoissa on 2000-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä suoritettu yli puoli miljoonaa tutkintoa. Siinä on aika määrä sivistystä.

Sivistys sijoittuu ja sekoittuu niihin lukuisiin kerroksiin, jotka ovat asettuneet yliopistoon sen tuhatvuotisen historian aikana. Tällainen kerroksellinen sivistys yhdistää eri aikakausien yliopistoyhteisöjä ja tuo yliopiston yhteiskuntaan. Sivistyksen ovia pitää raottaa, jopa kiilata avarampaan asentoon, ja turvata uuden ajattelun mahdollisuus jokaiselle hänen taustastaan riippumatta.

Yliopiston idea on poisoppimisessa, joka on uuden edellytys. Tieto kasaantuu, ja sitä arvioidaan kriittisesti eri näkökulmista. Siinä on perustutkimuksen idea: se ei ole koskaan valmis, ja siksi siitä versoo koko ajan uutta ja myös sellaista, joka ei miellytä kaikkia.

Perustutkimuksesta pulpahtelee pintaan jotain, mitä ei voida suunnitella strategisesti. Siitä syntyy tietoa, jonka ehkä vasta tulevat sukupolvet ymmärtävät. Siinä on paitsi perustutkimuksen idea, myös koko yliopiston. Tutkimuksen tulee olla organisoitua, mutta sille tulee antaa sisäinen vapaus. Tässä tullaan sallivuuteen.

Filantrooppinen yliopisto on salliva sosiaalinen rakennelma. Tästä syntyy uutta, joka vie yliopistoa eteenpäin. Yliopisto on kuin naapurusto tai futisjengi, joka yhdistää ja tuo yhteen eri taustoista olevia ihmisiä. Sivistyksen mahdollisuus on monimuotoisuudessa, joka on aitoa ihmistenvälisyyttä ja siten myös yliopiston filosofinen pohja.

Sivistymisessä korostuvat pienet hitsaavat asiat. Ne yhdistävät, ja niiden kautta syntyy jotain kaunista. Yliopisto tarjoaa tutkimukseen pohjautuvaa voimaa, joka luo perustan kokonaisvaltaiselle sivistykselle. Se antaa suojan, joka mahdollistaa vapaan ajattelun ja sivistyksen.

Yliopisto myös välillä ravistelee yhteiskuntaa. Se lienee yksi selitys yliopiston institutionaaliselle pitkäikäisyydelle. Yliopisto toimii tiedon äärettömyydessä. Tieto sekoittuu koko ajan uusiin muotoihin ja luo jatkuvasti pohjaa sivistykselle.

Sivistyksen historian ketjuun osallistutaan sallivuuden lisäksi häiriöllä eli perusajattelun harhauttamisella. Välillä on niin, että ihminen voi päätyä ”elämässään johonkin muuhun kuin siihen, mihin on pyrkinyt”, kuten maailmankuulu tutkija V. A. Heiskanen (1895–1971) on aikanaan sanonut (Kakkuri 2008, 22). Sivistymiselle on annettava mahdollisuus.

Historiallisessa valossa yliopisto on ollut sitkeä instituutio. Se kestänyt sodat, kulkutaudit, maalliset ja hengelliset hallitsijat, rahavallan, keskiajan, postmodernismin, sisäiset kiistat sekä monta muuta asiaa. Yliopisto instituutiona ei ole ollut raunioina, vaikka polvillaan se on joskus saattanut olla. Siksi on pidettävä tiukasti huolta siitä, milloin esimerkiksi ajattelun vapautta rajoitetaan. Tästä on esimerkkejä liiankin läheltä.

Sivistys on kaikista tärkeintä. Sitä ei voi määritellä yhdeltä taholta, vaan se toteutuu arjessamme monissa muodoissa. Kauppatieteilijän ja filologin sivistyksen sydänkäyrät käyvät eri taajuuksilla, mutta sekin on yliopiston institutionaalista ydintä, monimuotoisuutta. Siinä on sivistyksen mahdollisuus ja muoto.

Näitä muotoja voi löytää esimerkiksi saksalaisesta Bauhaus-ajattelusta, jonka juuret ulottuvat keskiajalle. Bauhütte-käsitteellä viitataan esihistorialliseen kivenhakkaajien kiltaan ja käsityöläisten väliseen vuorovaikutukseen. Bauhaus-ajattelussa yhdistettiin arkkitehtuuri, taiteet, muotoilu ja käsityö. Samalla logiikalla toimivat nykyisin esimerkiksi tieteidenvälinen yhteistyö tai tieteiden yli menevä vuorovaikutus yhteiskunnan eri toimijoiden kanssa.

Filantrooppinen yliopisto on osallistuva, mahdollistava ja avautuva. Siitä syntyy uusia näkökulmia ja uutta vuorovaikutusta. Tulevaisuuden yliopistossa Bauhaus-ajattelulla on tärkeä rooli. Tieteen, taiteen, yhteiskunnan ja luovan ajattelun yhteistyöllä on mahdollista saavuttaa uusia näkökulmia tuttuihin ongelmiin. Ne voivat toimia myös yhdistävänä tekijänä, joka tekee heikoista siteistä sitkoja.

Palaset loksahtelevat filantrooppisen yliopiston muotoon. Se syntyy ihmis- ja maapalloystävällisestä yliopistosta. Yliopistossa pitää olla mieluummin koko ajan hieman eksyksissä kuin täysin varma. Tulee olla herkkä, epävarma, inhimillinen. Tätä pitää tukea, koska emme ole samankaltaisia, eikä samaa viestiä kannata liiaksi toistaa.

On pidettävä aistit vapaina ja löytää ihmiset, jolla on sanottavaa. Yliopisto on kuin Agents-yhtye. Instituutio, joka elää ajassaan. Agents on tuonut keulakuvakseen vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen uusia solisteja – Topi Sorsakosken, Ville Valon ja Maustetytöt. Siinä on instituution idea.

Vaihtuvat solistit kiilaavat yliopiston idean uuteen filantrooppiseen asentoon. Ja se tarkoittaa, että yliopistossa tulisi tehdä hitaammin mutta laadullisesti enemmän. Siinä on tuttuutta ja outoutta.

•

Katsauksen pääkuvan lähde: Unsplash.