Kesäkuun eurovaalien ja Yhdysvaltojen tulevien presidentinvaalien ohella vuonna 2024 järjestetään vaalit yli 60 valtiossa, mikä on tähänastinen ennätys demokratian historiassa. Monessa maassa vaalikontekstia leimaa voimakas vastakkainasettelu poliittisten kilpailijoiden välillä ja kannattajien jakautuminen toisiinsa vihamielisestikin suhtautuviin ryhmiin.

Samanaikaisesti osa äänestäjäkunnasta kokee koko demokraattisen prosessin itselleen vieraana tai vaikutukseltaan vähäisenä asiana. Kuumentuneessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vaalien lopputulosta on vaikea ennakoida. Äänestäjien valintojen ymmärtämiseksi on tärkeää tuntea taustalla heijastuvan poliittisen polarisaation eri ilmenemismuotoja ja polarisaation keskeisiä ajureita.

Politiikan toimintaympäristöä on leimannut parin viimeisen vuosikymmenen ajan eri tavoin ilmenevä polarisaatiokehitys. Erimielisyys politiikan eri asiakysymyksistä eli ideologinen polarisaatio on voimistunut useimmissa liberaaleissa demokratioissa (Casal Bértoa ja Rama 2021; Dalton 2021). Näkemysten eriytyminen näkyy sekä perinteistä pääoman ja työn välistä jännitettä ja jakopolitiikkaa jäsentävällä vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella että identiteettipolitiikkaan ja kulttuurisotiin nivoutuvalla sosiokulttuurisella liberaali–konservatiivi-ulottuvuudella. Erityisesti niin kutsutut GAL-TAN-kysymykset (Green-Alternative-Libertarian vs. Traditional-Authoritarian-Nationalist), kuten suhtautuminen ilmastotoimiin, maahanmuuttoon ja vähemmistöjen oikeuksiin, jakavat puolueita ja niiden äänestäjiä yhtäältä viherliberaalien arvojen ja toisaalta kansalliskonservatiivisten ja autoritaaristen arvojen kannattajiin (Hooghe ym. 2002; Marks ym. 2006).

Vasemmisto–oikeisto- ja liberaali–konservatiivi-ulottuvuus nivoutuvat toisiinsa erilaisin yhdistelmin (Im ym. 2019; Kriesi ja Schulte-Cloos 2020). Politiikassa asettuvat yhä vahvemmin vastakkain globaalia ja kansallista tasoa korostavat näkökulmat, yhtenäiskulttuuria ja monimuotoisuutta korostavat arvot sekä erilaiset käsitykset siitä, mitkä asiat kuuluvat demokraattisen päätöksenteon piiriin ja mitkä voidaan jättää markkinoiden ratkaistavaksi (vrt. Paloheimo ja Tiihonen 2020).

Suomessa ideologinen polarisaatio on ollut kansainvälisessä vertailussa jokseenkin maltillisella tasolla (Dalton 2021) heijastellen konsensusta ja jaettuja etuja painottavaa poliittista kulttuuria. Sen noususta eri ulottuvuuksilla on kuitenkin merkkejä myös meillä (Isotalo ym. 2023), mikä nivoutuu osaksi laajempaa politiikan blokkiutumiskehitystä (Wass ym. 2024).

Sukupuoli on poliittisen polarisaation tuorein ulottuvuus. Eri puolilta maailmaa saatujen tutkimustulosten mukaan nuoret miehet ovat naisia konservatiivisempia, kun naiset kannattavat puolestaan liberaaleja ja talouspoliittisesti progressiivisia arvoja (Burn-Murdoch 2024). Sukupuoli ikään kuin leikkaa sekä vasemmisto–oikeisto- että liberaali-konservatiivi-ulottuvuuden kahtia muodostaen siten itsessään uuden poliittisen jakolinjan.

Miehet myös äänestävät naisia useammin oikeistopopulistisia, radikaalioikeistolaisia puolueita ja ylipäänsä poliittisen kartan äärilaidoilla sijaitsevia puolueita, joskin ero on pienempi niissä Euroopan maissa, joissa tasa-arvo on matalammalla tasolla ja miehet kokevat siten olettavasti asemansa vähemmän uhatuksi, ja joissa enemmistö väestöstä on katolisia (Givens 2004; Harteveld ym. 2019; Immerzeel ym. 2015; Spierings ja Zaslove 2017). Naiset kannattavat miehiä useammin vihreitä tai vasemmistopuolueita (Coffè 2018). Naisten on huomattu karttavan radikaalioikeistopuolueita erityisesti niihin liittyvän sosiaalisen leiman ja ideologisen jyrkkyyden vuoksi (Harteveld ym. 2019; Spierings ja Zaslove 2017), miksi osa puolueista onkin pyrkinyt kohdistamaan viestiään vahvemmin naisille (Campbell ja Erzeel 2018).

Politiikka on eriytynyt ideologisesti sukupuolen mukaan myös Suomessa. Vuoden 2023 eduskuntavaalitutkimuksen aineiston mukaan miehistä 53 prosenttia kertoi äänestäneensä kahta päähallituspuoluetta eli kokoomusta tai perussuomalaisia, mutta naisista ainoastaan kolmannes. Naisista 43 prosenttia äänesti jompaakumpaa vasemmistopuoluetta tai vihreitä, kun vastaava osuus miesten keskuudessa oli ainoastaan 29 prosenttia (Rapeli 2023, ks. myös Grönlund 2023). Naiset sijoittavat itsensä poliittisella kartalla vasemmalle ja liberaaleiksi selvästi useammin kuin miehet (Wass ja Kauppinen 2024).

Kuten kansainvälissä tutkimuksissa, myös Suomessa sukupuolien välinen ero ilmenee erityisesti pyydettäessä äänestäjää sijoittamaan itsensä poliittiselle kartalle (vrt. Sides 2024), mutta se on havaittavissa myös suhtautumisessa talouspolitiikkaan, sisäiseen turvallisuuteen ja kehitysapuun (Wass ja Kauppinen 2024). Miesten ja naisten välinen polarisoituminen ei myöskään koske ainoastaan nuorimpia äänestäjiä vaan näkyy myös 1960- ja 1970-luvuilla syntyneiden kohdalla, vaikkakin lievempänä (Isotalo ym. 2024).

Ideologisen eriytymisen rinnalla myös affektiivinen eli tunnepohjainen polarisaatio on kasvanut. Se ilmenee toisiin puolueisiin, niiden johtajiin ja kannattajiin kohdistettuina negatiivisina asenteina ja mielikuvina tai kanssakäymisen yleisenä välttämisenä (yhteenvetona ks. Röllicke 2023). Tunnepohjainen eriytyminen voi näin heijastua politiikan ohella muille sosiaalisen vuorovaikutuksen alueille (Westwood 2018) ja saada jopa väestöpoliittisia seurauksia, sillä poliittinen yhtenäisyys on usein tärkeä lähtökohta parinmuodostuksessa ja tyytyväisyydessä parisuhteeseen (esim. Alford ym. 2011; Peacock ja Pederson 2022).

Affektiiviseen polarisaatioon kiinnitettiin ensimmäiseksi huomiota Yhdysvalloissa osana demokraattien ja republikaanien välisten kiistojen kärjistymistä (Iyenger ym. 2012; Iyenger ym. 2019). Siitä on kuitenkin havaintoja myös monipuoluejärjestelmistä niin Euroopasta kuin ympäri maailmaa (esim. Gidron ym. 2020; Gidron ym. 2022; Harteveld 2021; Hobolt ym. 2020; Knudsen 2021; Reiljan 2020; Reiljan 2024; Wagner 2021). Suomessa affektiivinen polarisaatio on lisääntynyt samanaikaisesti Perussuomalaisten nousun kanssa ja vakiintunut nopeasti osaksi poliittista kulttuuriamme, vaikka se onkin ideologisen polarisaation tavoin vielä kansainvälisesti suhteellisen vähäistä (Kawecki ja Kekkonen 2024; ks. myös Kekkonen 2023).

Polarisaation kasvuun on monenlaisia taloudellisia ja kulttuurisia syitä. Nyky-yhteiskunnat jakautuvat yhä vahvemmin talouden globalisaation häviäjiin ja voittajiin, mikä kuvastuu myös äänestäjien itseymmärryksessä (Steiner ym. 2024). Äänestäjien mieliä painavat kasvava taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoistumiskehitys, ilmasto- ja ympäristökriisi ja näiden kiihdyttämä globaali muuttoliike sekä automatisaation ja tekoälyn myötä yhä epävarmemmaksi käyvät työllisyysnäkymät.

Kansalaisten huoli niin henkilökohtaisen sosiaalisen aseman heikkenemisestä kuin kotimaan pärjäämisestä globaalissa kilpailussa syventää yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Amerikkalaisessa tutkimuksessa on havaittu, että sukupolvet, jotka ovat kasvaneet taloudellisen taantuman oloissa, ovat taipuvaisempia hahmottamaan yhteiskunnan nollasummapelinä, jossa yhden yhteiskuntaryhmän tai valtion vaurastuminen on mahdollista ainoastaan toisen kustannuksella.

Nollasummamentaliteetti voi synnyttää passivoivan kokemuksen poliittisesta osattomuudesta (ks. Wass ja Blais 2017) tai vaihtoehtoisesti purkautua kritiikkinä maahanmuuttajia tai sosiaaliturvan varassa eläviä kohtaan. Kaventuvat tulevaisuudennäkymät lisäävät todennäköisyyttä äänestää kansallista yhtenäisyyttä nostalgisoivia radikaalioikeistopuolueita (vrt. Im ym. 2023), jotka ovat monissa Euroopan maassa liittoutuneet perinteisen talouskonservatiivien kanssa ajaakseen talouskuria ja maahanmuuton rajoituksia edistävää politiikkaa.

Toisaalta finanssikriisin jälkimainingeissa myös useat vasemmistopopulistiset liikkeet kasvattivat suosiotaan ja nousivat jopa hallitusvastuuseen, kuten Espanjan Podemos ja Kreikan Syriza, mikä osaltaan lisäsi politiikan keskipakoistumista samalla kun perinteisten valtapuolueiden kannatus laski (Hobolt ja Tilley 2016). Äänestäjien mieliä kiristää siis saman tyyppinen ruuvi, joka kiertää etenkin nuoria miehiä oikealle etsimään ratkaisuja tiukasta talous- ja maahanmuuttopolitiikasta ja vastaavasti naisia vasemmalle painottamaan hyvinvointivaltion tuottamia tulonsiirtoja, kestävää ilmastopolitiikkaa ja ihmisoikeuksia (Kantola ym. 2022; Wass ja Kauppinen 2024).

Monet keskustaoikeistolaiset ja sosiaalidemokraattiset puolueet ovat pyrkineet vastaamaan populistipuolueiden asettamaan haasteeseen jäljittelemällä niiden ajamaa politiikkaa. Taustalla toimii virheellinen oletus etenkin sosiaalidemokraattisten puolueiden perinteisten äänestäjien asteittaisesta siirtymisestä radikaalioikeiston kannattajiksi, vaikka yhdeksästä Euroopan maasta saadun tutkimusnäytön perusteella suurin osa niiden äänistä on menetetty etenkin toisille vasemmistopuolueille ja vihreille (Abou-Chadi ym. 2024). Maahanmuuton ja taloudellisen niukkuuden korostuminen politiikan asialistalla on puolestaan vain lisännyt radikaalioikeistopuolueiden kannatusta ja syventänyt siten kuilua niiden äänestäjien ja liberaalimpia arvoja ja progressiivisempaa talouspolitikkaa tukevien ihmisten välillä (Abou-Chadi ym. 2022: Bremer 2024; Enggist 2024; Krause 2023).

Populistipuolueiden pyrkimys tehdä ”kansanomaista” politiikkaa on myös koventanut poliittista retoriikkaa ja vahvistanut vastakkainasetteluja: karkea kielenkäyttö, alatyyliset heitot, poliittinen epäkorrektius sekä suoranainen kiusaaminen ovat tapa erottautua eliitille ominaisesta hillitystä käytöskoodistosta ja teknokraattisen huolitellusta ilmaisusta (Moffitt 2016). Populistipuolueiden äänestäjät ovatkin muita herkempiä erkaantumaan tunnepohjaisesti toisten puolueiden äänestäjistä, ja vastaavasti affektiivisen polarisaation on havaittu olevan yleisempää maissa, joissa populistipuolueiden kannatus on korkeaa ja ulottuvan niissä muihinkin kuin populistipuolueiden äänestäjiin.

Sosiaalisen median poliittisia erimielisyyksiä, ennakkoluuloja ja stereotypioita ruokkiva toimintalogiikka on eriarvoistumiskehityksen ja nollasummamentaliteetin ohella kolmas yhteiskunnallisen eriytymisen keskeinen ajuri (yhteenvetona ks. Kubin ja von Sikorski 2021). Sosiaalinen media kiihdyttää affektiivista polarisaatiota vahvistamalla jakoa myönteisiä tunteita herättäviin ”meihin” ja suuttumuksen, vihan tai suoraisen inhon kohteeksi joutuviin ”muihin”.

Sosiaalinen media lisää äänestäjän tunnetta siitä, että häneen kohdistuu toisten puolueiden kannattajien taholta kielteisiä tunteita. Sosiaalisen median vaikuttajat, jotka ammentavat sukupuolten välisestä vastakkainasettelusta ja puolustavat perinteisiä sukupuolittuneita valtarakenteita, ovat osaltaan myös edistäneet nuorten miesten ja naisten välistä polarisaatiota.

Poliittinen polarisaatio on kiihtynyt samanaikaisesti, kun tiedon määrä ja sen saavutettavuus ovat kasvaneet demokratioissa räjähdysmäisesti. Osaltaan kyse on siitä, että mediaympäristön moninaistumisen myötä äänestäjien on mahdollista pääosin altistua omia poliittisia näkemyksiä tukevalle informaatiolle (Steppat ym. 2022).

Toisaalta eri ihmiset tulkitsevat samaakin tietoa toisistaan poikkeavasti. Tämä näkyy esimerkiksi äänestäjien käsityksissä yhteiskunnan eriarvoisuuden tasosta (Norton ja Ariely 2011) tai omasta sijoittumisesta ansiotulojen jakaumassa (esim. Cruces ym. 2013).

Vastaavasti subjektiiviset käsitykset vallitsevasta tilanteesta vaikuttavat poliittisiin valintoihin jopa enemmän kuin faktuaalinen tieto. Kokeellisissa tutkimuksissa on osoitettu, että tiedon lisääminen ei kavenna polarisaatiota vaan saattaa nurinkurisesti jopa lisätä sitä, koska ihmiset tulkitsevat tietoa tavoilla, jotka vahvistavat omaksuttuja poliittisia kantoja (yhteenvetona ks. Marino ym. 2024).

Vaaleissa kilpailevat puolueet ja ehdokkaat pyrkivät vakuuttamaan äänestäjät tarjoamansa vaihtoehdon mielekkyydestä. Tilannetta hankaloittaa se, mikäli potentiaaliset kannattajat eroavat toisistaan paitsi näkemyksissään yhteiskunnan nykytilasta, myös käsityksissään sen tulevaisuuden kehityksestä. Johdonmukaisuuteen pyrkivä ehdokas ei voi tarjota yhtä tilannekuvaa tai skenaariota tietylle ryhmälle ja toista toiselle.

Toisistaan poikkeavat käsitykset nykyisyydestä ja tulevaisuudesta toimivat tällöin polarisaation kiihdyttimenä, koska kamppailua ei käydä ainoastaan siitä, miten asioiden tulisi olla vaan siitä, miten ne ovat. Erkanevat tulevaisuushorisontit vaikuttavat puolestaan siihen, millaiset ratkaisuvaihtoehdot vaikuttavat ylipäänsä mahdollisilta, mikä tekee eri vaihtoehtojen välillä liikkumisen vaikeaksi.

Voimakkaasti polarisoituneessa toimintaympäristössä vaalit saattavat tuottaa monenlaisia yllätyksiä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita usein ennen vaaleja ennakoitua populistien voittokulkua.

Puolaan muodostettiin lokakuun 2023 parlamenttivaalien jälkeen koalitiohallitus Eurooppa-myönteisen maltillisen oikeiston edustajan Donald Tuskin johdolla, minkä tulkittiin laajasti merkitsevän maan paluuta demokraattisemman kehityksen tielle. Tuskin johtama koalitio voitti myös kesäkuun eurovaaleissa.

Laitaoikeiston nousu jäi eurovaaleissa ylipäänsä odotettua loivemmaksi, vaikka laitaoikeistoon lukeutuvat puolueet saavuttivatkin merkittäviä vaalivoittoja useassa jäsenmaassa, kuten Alankomaissa, Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa. Yhdysvaltojen marraskuun presidentinvaaleissa demokraattien Kamala Harris on noussut nopeasti kansallista etua painottavaa populistista politiikkaa edustavan Donald Trumpin vahvaksi haastajaksi. 

Polarisaatio ei ole pelkästään negatiivinen ilmiö, sillä se selkeyttää politiikassa tarjolla olevia vaihtoehtoja ja korostaa siten vaalien merkitystä. Pitkälle edetessään polarisaatio kuitenkin syventää politiikan blokkiutumiskehitystä, mikä sopii heikosti monikriisiseen aikaan, jossa pandemia, sotilaalliset konfliktit ja ilmaston lämpenemisen seuraukset seuraavat toisiaan synnyttäen monimutkaisesti hallittavia kokonaisuuksia (Lawrence ym. 2024; Lähde 2023).

Kilpailevien blokkien vaihtuva valta-asema tuottaa helposti politiikkaan tempoilevuutta, minkä myötä parlamentarismiin pohjautuvan poliittisen järjestelmän kyky tuottaa ratkaisuja alkaa vaikuttaa rajalliselta. Tämä voi osaltaan lisätä vahvaan johtajuuteen perustuvan autoritarismin suosiota, josta on merkkejä eri puolilla maailmaa. Polarisaatiota tuottavien ja ylläpitävien mekanismien ohella onkin tärkeää hahmottaa seurauksia, joita sen hyödyntämiseen politiikan polttoaineena voi liittyä.

•

Artikkelin pääkuvan lähteet: Unsplash, Istockphoto.

•

Lue myös:

Ironia on tehokas keino, jota voi käyttää politiikassa niin oikeudenmukaisuuden edistämiseen kuin nihilismiinkin

Vaalijärjestelmällä on väliä

Digiyhtiöt pyrkivät hallitsemaan itsestään kerrottua tarinaa