Image

Miten tiede voi auttaa, kun on ratkaistava yhteiskunnallisia kysymyksiä, joissa riskit ja panokset ovat suuret ja joissa epävarmuus vaikeuttaa merkittävästi eri ratkaisujen seurausten arviointia?

Silvio Funtowicz ja Jerome Ravetz pohtivat tätä 1990-luvun alussa ja tarjosivat ratkaisuksi post-normaalia tiedettä, jossa tutkijat ja muut yhteiskunnalliset toimijat kehittävät ratkaisuja yhdessä.

Yhteiskunnalliset kysymykset, joissa panokset ovat suuret ja epävarmuudet hallitsevat päätöksenteossa eivät ole vähentyneet 1990-luvulta, päinvastoin. Erityisesti kestävyystieteessä tutkijoiden ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden yhteiskehittämisestä on tullut tärkeä lähestymistapa haluttujen kestävyysmurrosten toteuttamiseksi. Teemaa on käsitelty muun muassa teoksessa Kestävyyden avaimet (2022).

Yhteiskehittäminen ei ole yksinkertainen polku kuljettavaksi. Kun panokset ovat suuret ja kun vallitsee syvä epätietoisuus tulevaisuudesta, poliittiset jännitteet ja ideologiat nousevat keskiöön. Syntyy kamppailuja nykytilan tulkinnasta ja halua muuttaa tulevaisuus omien intressien tai vakaumusten mukaiseksi.

Toimijat, joilla on paljon pelissä pyrkivät käyttämään tieteellisiltä kuulostavilta väittämiä oman asiansa oikeuttamiseksi ja ajamiseksi. Tilannetta ei helpota se, että myös tutkijakoulutuksen saaneet voivat pyrkiä edistämään häikäilemättömästi suppeita intressejä tutkimustuloksia sopivasti tulkiten tai vääristäen.

Kun vahvat poliittiset tavoitteet saavat ylivallan, ”yhteiskehittäminen” muuttuu irvikuvakseen – keinoksi poimia tutkimuksesta vain ne palat, jotka sopivat omaan, ennalta lukkoon lyötyyn agendaan. Hannah Arendt totesi jo teoksessaan Totalitarismin synty (1948), että totalitaariset liikkeet pyrkivät tekemään ”ideologisista opinkappaleista ja niistä johtuvista konkreettisista valheista totta.”

Menemättä totalitarismiin voidaan helposti löytää esimerkkejä muunnelluista totuuksista kaikista merkittävistä yhteiskunnallisista keskusteluista: ilmastonmuutoksesta, hiilinielujen turvaamisesta, luonnon monimuotoisuuden suojelemisesta, ruokapolitikasta, maahanmuutosta ja talouspolitiikasta.

Kyse on ”episteemisestä hallinnasta”, jossa tieteellisiä havaintoja punotaan omaa asiaa edistäviin kertomuksiin.

Aito yhteiskehittäminen on vaativa tieteen tekemisen muoto. Se edellyttää tutkijalta kykyä kuunnella ja ymmärtää eri taustasta tulevien ihmisten argumentteja ja ongelmamäärittelyjä. Se vaatii taitoa muotoilla tieteellisiä havaintoja muotoon, joka tuo esiin niiden yhteiskunnalliset kytkennät ja tulkintojen reunaehdot.

Kaikilta osallistujilta yhteiskehittäminen edellyttää avointa mieltä ja valmiuksia hyväksyä tuloksia, jotka eivät vastaa heidän ennakkokäsityksiään halutuista ratkaisuista.

Yhteiskehittäminen vaatii myös valmiuksia ymmärtää ja purkaa jännitteitä, joita väistämättä syntyy, kun puhutaan yhteiskunnallisesti merkittävistä kysymyksistä. Se edellyttää erilaisten painotusten hyväksymistä, sillä mitään yhteistä ei kehity, jos osallistujat pitävät kiinni mustavalkoisesta maailmankatsomuksesta.

Yhteiskehittäminen vaatii resursseja ja instituutioita, joiden puitteissa se voi toteutua. Strategisen tutkimuksen neuvostoon (STN) tutkimusrahoitus on suomalainen innovaatio, joka keskittyy yhteiskunnallisesti merkittäviin kysymyksiin.

STN:stä viime vuonna julkaistu arvio osoitti, että sen hankkeet ja ohjelmat ovat edistäneet yhteiskehittämistä erityisesti julkisella sektorilla tukien päätöksentekoa, uusia linjauksia ja strategioiden valmistelua. Arvion mukaan STN:n tutkimusteemat tulisi kuitenkin vielä vahvemmin kytkeä tiiviimmin yhteiskunnallisen päätöksenteon tietotarpeisiin sekä kansallisen kilpailukyvyn sekä elinkeinoelämän kannalta tärkeisiin teemoihin.

Kaikkien asioiden yhteiskehittäminen STN:n sateenvarjon alla voi kuitenkin olla liian suuri tavoite. Tärkeämpää olisi soveltaa yhteiskehittämistä laajasti. Esimerkiksi Business Finlandin ja EU:n aluekehittämisen rahoituksessa on paljon mahdollisuuksia.

Tästä näkökulmasta katsottuna pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelman esitys lakkauttaa Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta (VNTEAS) on erikoinen.

VNTEAS-rahoituksen suuntaamisessa ministeriöt ovat pohtineet yhteisiä tietotarpeita lainsäädännön ja muun politiikan kehittämiseksi, ja tutkijoilta on edellytetty paneutumista päivänpolttaviin kysymyksiin. Jos VNTEAS lakkautetaan, pyörä joudutaan keksimään uudestaan.

Yhteiskunnan polarisaatio on ilmeinen uhka yhteiskehittämiselle. Samalla ihmiskunnan todella suuret haasteet, jotka sisältyvät YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin, vaativat uusia lähestymistapoja ja erilaisten näkökulmien yhteensovittamista. Poliittiset päättäjät, jotka ajavat voimakkaasti vain oman viiteryhmänsä asiaa, myrkyttävät kuitenkin helposti ilmapiiriä niin, ettei yhteiskehittämiselle jää tilaa.

Tämän kehityksen kääntäminen on nykyisen ja tulevien hallitusten tärkeimpiä tiedepoliittisia tehtäviä.

•

Lue myös:

Kansalaistiede on keino, ei päämäärä

Kuullaanko tieteentekijöitä eduskunnan valiokunnissa? Määrällinen tarkastelu paljastaa eroja hallituskausien ja valiokuntien välillä

Vauhtia vaikuttavuuteen