Varsinkin tieteen julkiset rahoittajat haluavat nykyisin lukea arvioita siitä, millaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia rahoitusta hakeva tutkija odottaa työltään. Esimerkiksi Suomen Akatemia pitää vaikuttavuutta yhtenä keinona pitää esillä tieteen merkitystä yhteiskunnassa – ja samalla oikeuttaa tutkimustyön maksamista verovaroilla. Eduksi on, jos päättäjät ja kansalaiset ymmärtävät, miksi asioiden tutkiminen on tärkeää ja miten tutkimustietoa voidaan käyttää.

Useimmissa hankkeissa ei odoteta tai tehdä mullistavia läpimurtoja. Vaikuttavuuden tavallisin mittari lienee tutkijan ja hänen hankkeidensa medianäkyvyys. Tämän mukaisesti oppilaitoksissa treenataan media- ja viestintätaitoja – esimerkiksi tiedotteen kirjoittamista, somenäkyvyyden parantamista ja televisiossa esiintymistä. Median haastattelemien tieteilijöiden ja journalistisesti kiinnostavien tutkimushankkeiden määrä on kuitenkin vaatimaton suhteessa tutkijoiden ja heidän hankkeidensa ja tutkimusjulkaisujensa määrään.

Vaikuttavuuden sisältöä ja keinoja kannattaakin pohtia entistä laajemmin ja kriittisemmin. Yksi lähestymistapa on tunnistaa vaikuttavuuteen liittyviä haasteita, jonka pohjalta voi miettiä vaihtoehtoja.

Monet vaikuttavuuden haasteista liittyvät tieteen julkaisemiseen ja sen kieleen. Yksi ristiriita on se, että suomalaisten tutkijoiden tuloksista valtaosa julkaistaan vieraskielisissä tutkimusartikkeleissa ulkomailla, vaikka useimmat kansalaiset – päättäjät ja tutkijat itse mukaan lukien – viihtyvät parhaiten omakielisen printtijulkaisun ääressä.

Uusia käsitteitä ja kieliä omaksutaan ja ajattelua kehitetään sujuvimmin omalla kielellä. Vaikuttaakseen tiedon tulee saavuttaa yleisönsä. Eduksi olisikin, että yliopistot ja korkeakoulut lujittaisivat suhdettaan kotimaisiin kieliin, kuten päivitetty Kansalliskielistrategia kehottaa.

Ristiriitaa on siinäkin, että luotettavaa tietoa voi olla vaikea löytää, vaikka kasvava määrä tutkimustuloksia on netissä käyttäjälle maksuttomassa muodossa. Lisäksi tietoa julkaistaan niin paljon, että aika ei riitä sen seulomiseen. Samaan aikaan kansainvälisten lehtikustantajien ja muiden organisaatioiden nettiseuranta paljastaa, että osaa vapaasti saatavilla olevista tutkimusartikkeleista tai -raporteista ei ole koskaan ladattu. Käyttäjälle maksuton avoimuus ei siis suoraviivaisesti lisää tutkimustiedon käyttöä, saati sen vaikuttavuutta.

Kriitikoiden mielestä varsinkin A1-luokiteltujen englanninkielisten tutkimusartikkeleiden julkaisemisesta on tullut itsetarkoitus, joka jyrää omakieliset kokeilut muissa formaateissa. Vaihtoehdot voisivat kuitenkin viedä tiedettä lähemmäs vaikuttavuustoiveiden kohteena olevaa yhteiskuntaa.

Katse kääntyy tiedepoliittisten linjausten lisäksi palkitsemisjärjestelmiin. Valtavirrasta poikkeaminen ja kokeilut vaativat etuoikeutetun aseman tai uskallusta, mikäli työsuhteen jatkaminen riippuu kansainvälisten tutkimusartikkelien julkaisutahdista ja tiedelehtien euromääritetyistä luokituksista. Pisteitä ja rahaa aiotaan jatkossa jakaa myös julkaisun ja sen kustantajan avoimuuspolitiikan perusteella sen sijaan, että tutkija voisi vapaasti valita kohdeyleisönsä tavoittamiseen sopivimman kanavan.

Vaikuttavuuden vahvistamiseksi voisikin harkita, että tuotantopisteitä heruisi avokätisemmin muullekin julkaisutoiminnalle ja vuorovaikutukselle. Näin esimerkiksi journalistiseen kirjoittamiseen kykenevillä tutkijoilla olisi mahdollisuus hyötyä erityisosaamisestaan nykyistä monipuolisemmin ja taitojen harjoittaminen motivoisi.

Monimuotoisuuteen rohkaiseminen suojaisi myös koulukuntaeroista kumpuavalta vähättelyltä tai henkilökemioihin liittyvältä palkkaneuvottelumielivallalta. Pyrkimys tutkijan vastuulliseen arviointiin on myönteinen kehityssuunta, mutta vastuullisuuden tulkinta ja toteutus vaihtelevat vielä.

Myös tieteen puutteelliset infrastruktuurit ja niiden niukat resurssit hankaloittavat vaikuttamista. Tutkimuksesta tiedetään, että julkaisuja katoaa netistä pysyvästi ja huomattavissa määrin, koska varmuuskopiot ovat jääneet tekemättä ja arkistointi on puutteellista. Rahan ja ajan lisäksi puuttuu osaamista, koska tarvittavaa koulutusta ei ole – tai sen hankkimiseen ei ole aikaa tai rahaa. Kestäviin ratkaisuihin satsaaminen kuitenkin tapaa maksaa itsensä takaisin.

Tutkijat itsekin voivat vaikuttaa vaikuttavuuteensa. Ensimmäinen askel on syventyä maailmaan oman kuplan ulkopuolella ja pohtia asiaa tiedon vastaanottajien kannalta. Liian monelle tutkijalle selväsanainen, tasaveroinen vuorovaikutus ”tavisten” kanssa on vaikeaa tai ei kiinnosta.

Kokemukseni mukaan tutkijoilla on taipumusta ylenkatsoa käytännön ammattilaisia, vaikka heidän substanssiosaaminensa olisi huippuluokkaa. Tieteen uskottavuus kärsii, jos ylenkatse yhdistyy turhaan pätemiseen, puutteisiin käytännön osaamisessa ja kyvyttömyyteen tunnistaa oman uskottavuuden ongelmia. Omien asenteiden ja käytöksen kriittinen tuuletus auttaa hälventämään käytännön osaajien ennakkoluuloja ja epäilevää suhtautumista tutkimustietoon ja tutkijoihin.

Asenteiden tarkistus puolin ja toisin sekä ja niiden nostaminen keskusteluun parantavat mahdollisuuksia vaihtaa ja vertailla arvokasta tietoa, kokemuksia ja näkemyksiä. Ihanteellisesti tutkimustulokset vaikkapa eläinlääketieteessä tai työn tutkimuksessa siirtyvät kentälle käytännöiksi, jotka parantavat kaikkien osallisten hyvinvointia ja toiminnan kustannustehokkuutta. Soveltajan palaute otetaan huomioon ajatuksia uudelleen suunnattaessa ja tutkimuksen vaikuttavuudesta raportoitaessa.

Vuorovaikutus on tutkimuksen vaikuttavuuden ytimessä syvemmin ja laajemmin kuin medianäkyvyytenä ja viestintäosaamisena. Asetelma on omiaan korostumaan osallistavan kansalaistieteen vahvistuessa myös Suomessa.

Vaikuttavuuden muotojen luova pohtiminen ja ennakkoluulottomat kokeilut voivat auttaa havainnollistamaan tieteen yhteiskunnallista merkitystä ja tekemään siitä entistä kiinnostavampaa. Tämä osa tieteen ja tutkimuksen vapaudesta tarvitsee myös sallivaa rakenteellista tukea.