Synti ja harhaoppi ovat kiehtoneet ihmisiä vuosisadasta toiseen, mutta mitä niillä on alun perin tarkoitettu?

Vastausta on etsittävä kristinuskon historian ensimmäisiltä vuosisadoilta. Yhden näkökulman aiheeseen tarjoaa 160-luvun tienoilla jKr. marttyyrikuoleman kokeneen Smyrnan piispan Polykarpoksen kirje, jonka hän suuntasi filippiläiselle seurakunnalle.

Nykyäänkin käytetty harhaopin ja synnin erottelu juontuu vasta Tuomas Akvinolaiselta (1225–1274). Hän määritteli tunnetussa teoksessaan Summa Theologiae, että harhaoppi on ”epäuskon laji” (latinaksi infidelitatis species). Hänen mukaansa se kuuluu niille, jotka tunnustavat kristillisen uskon mutta turmelevat sen opit.

Tuomas Akvinolaisen määritelmää mukaillen harhaoppi erotetaan vielä tänäkin päivänä synnistä siten, että harhaoppi tulkitaan uhaksi uskonnolliselle järjestykselle. Synti on sen sijaan lähempänä yksilöä.

Saksalainen teologin Walter Bauerin (1877–1960) tutkimus on vaikuttanut voimakkaasti harhaopin (kreikaksi hairesis) alkuperää koskevaan tieteelliseen keskusteluun. Hänen esittämänsä käsityksen mukaan erilaiset aikaiset harhaoppimuodot – tai ”protoharhaopit” – edelsivät niin sanottua oikeaoppisuutta suuressa osassa varhaiskristillistä maailmaa. Esimerkkinä protoharhaopista Bauer pitää etenkin Egyptissä vallinnutta gnostilaisuutta, joka yhdisteli juutalaisuutta, kristinuskoa ja hellenismin vaikutteita. (Bauer 1934, 2–80.)

Gnostilaisuus ja muut nykyään harhaoppeina pidetyt tulkinnat tuomittiin harhaopeiksi ekumeenisissa konsiileissa eli kirkolliskokouksissa, joita pidetiin 300–700-luvuilla. Niissä piispat sopivat kristinuskon keskeisistä opeista, kuten kolminaisuusopista ja käsityksestä Jeesuksesta ihmisen pelastajana.

Vaikka esimerkiksi uskontunnustukset päätettiin vasta ekumeenisissa konsiileissa, niin oliko jo sitä ennen olemassa jonkinlaista alustavaa opillista yhtenäisyyttä? Yhdysvaltalainen teologi Arland Hultgren vastaisi kyllä.

Hultgren on esittänyt vastakkaisen näkemyksen kuin Bauer. Hänen mukaansa tietyt kristinuskolle keskeiset käsitykset olivat vakiintuneita jo 1. vuosisadalla jKr. eli niin sanotulla apostolisella ajalla. Tämä varhaisin kristinusko kuitenkaan ei vielä sitoutunut kolminaisuusoppiin. Siihen sisältyivät silti käsitykset siitä, että Kristus oli syntynyt ihmiseksi ja noussut ylös kuolleista ja että hän on ihmiskunnan pelastaja (Hultgren 1994, 2–3.)

Ainakin angloamerikkalaisessa tutkimuksessa tämä Baueria vastustava näkökanta on alkanut hallita alaa. On alettu mieluummin korostaa varhaiskristillisyyden yhteneväisyyttä opillisten eroavaisuuksien sijaan. (Vertaa King 2008, 69–70; Eshleman 2011, 191.)

On kuitenkin kysyttävä, kuinka hyvin lähteet lopulta tukevat teoriaa opillisesti yhteneväisestä varhaiskristillisyydestä. Jos varhaiskristilliset seurakunnat olisivat olleet opillisesti lähellä toisiaan, siitä olisi luultavasti seurannut harhaoppien selkeä tai ainakin selkeämpi nimeäminen. Toisaalta siitä olisi kenties seurannut myös selvempi suvaitsevaisuus erityyppisiä – oikeiden opillisten käsitysten piirissä pysyviä – uskontunnustuksia kohtaan.

Säilyneessä kristillisessä kirjallisuudessa 1. ja 2. vuosisadoilta jKr. selkeitä erotteluja hyväksyttävien ja kiellettyjen uskonnon muotojen välillä ei kuitenkaan tehdä. Säilyneissä teksteissä törmätään itse asiassa täysin vastakkaiseen ilmiöön: erityyppisten moraalisten ja opillisten ”poikkeamien” sulautumiseen yhdeksi voimaksi, jota pidetään sosiaalisesti tuhoisana.

Tämä yleisemmin tulkittu yhteiskunnallinen pahe (kreikaksi kakon tai khalepon) määräytyy totuudenmukaisen uskontunnustuksen turmiolliseksi vastakohdaksi.

Synnin (kreikaksi hamartia, latinaksi peccatum) historiaa on tutkittu vähintään yhtä kattavasti kuin harhaopin historiaa. Myös viime vuosikymmeninä aihe on ollut tutkimuskirjallisuudessa paljon esillä (katso esimerkiksi Anderson 2009; Fredriksen 2012; Lam 2016).

David Konstanin tuoreessa tutkimuksessa The Origin of Sin: Greece and Rome, Early Judaism and Christianity (2022) pyritään täsmentämään erityisesti varhaiskristillistä synti-ideaa. Konstanin teoriassa lähteinä toimivat eritoten Raamattuun kuuluvat evankeliumit.

Konstanin tutkimuksessa alkuperäinen kristitty näkemys synnistä näyttäytyy sangen erilaisena kuin nykyisin vallalla oleva ymmärrys, joka periytyy varhaisilta kirkkoisiltä, kuten Augustinukselta (354–430 jKr.).

Teoksessaan Contra Faustum Manicheum Augustinus määrittelee synnin teoksi, lausumaksi tai haluksi, joka on ristiriidassa jumalallisen järjen määräämän ikuisen lain kanssa. Konstanin näkemyksessä kaikkein varhaisin kristitty tulkinta synnistä olisi taas muodostunut Kristusta kohtaan osoitetusta epäluottamuksesta tai uskontunnustuksen puutteesta (kreikaksi apistia) (Konstan 2022, 118).

Varhaiskristillistä oikeudenmukaisuuden käsitettä (kreikaksi dikaiosynē)¹ on viime vuosikymmeninä pääasiallisesti tulkittu kahden yleismallin kautta. Oikeudenmukaisuus on ensinnäkin kuvattu relationaalisena. Tällä viitataan ihmisten osallisuuteen jumalallisessa liitossa (katso esimerkiksi Sanders 1977.)

Toisessa yleismallissa oikeudenmukaisuus on puolestaan esitetty puhtaasti oikeudellisena kysymyksenä. Tätä jälkimmäistä näkemystä on edustanut muun muassa Nicholas Needham, jonka mukaan varhaiskristillisessä ajattelussa oikeudenmukaisuuden tarkoituksena olisi ollut nimenomaan moraalisen nuhteettomuuden varmistaminen (Needham 2006, 24).

Merkittävän lähteen varhaiskristillisten harhaopin, synnin ja oikeudenmukaisuuden käsitteiden tarkastelulle muodostaa Polykarpoksen Kirje filippiläisille, jonka aitoudesta ja yhtenäisyydestä ei ole yksimielisyyttä (katso Linderborg ja Johansson 2021).

Polykarpoksen kirje ei kuulu Uuteen testamenttiin, mutta sen oletetun kirjoittajan merkityksestä kertoo se, että Polykarposta pidetään pyhimyksenä katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa.

Polykarpoksen kirjeen pohjalta voidaan tulkita uudelleen harhaopin, synnin ja oikeudenmukaisuuden käsitteitä, jotka ovat olleet kristinuskossa keskeisiä. Kuten huomaamme, varsinaisia harhaopin ja synnin käsitteitä ei itse asiassa kuitenkaan Polykarpoksen kirjeessä vielä esiinny (vertaa Linderborg 2021.)

Polykarpoksen kirjeessä ”rahanhimo” (latinaksi avaritia) rinnastetaan vaarallisuudessaan epäjumalien palvontaan eli idolatriaan. Kirjeessä annetaan ymmärtää, että parantumattomasta rahanhimosta ja epäjumalien palvonnasta tulisi rangaista samalla tavalla: uskonnollisesta yhteisöstä poissulkemalla. (11:2.)

Minkälaista näkemystä kristinuskosta Polykarpoksen kirjeessä tuomituksi tullut epäjumalanpalvonta sitten edustaa? Vastaus tähän löytyy kirjeen 7. luvun ensimmäisessä osasta: ”Jokainen, joka ei tunnusta, että Jeesus Kristus on syntynyt ihmiseksi, on antikristus. Sellainen taas, joka ei tunnusta ristin todistusta, on paholaisesta. Saatanan esikoisena puolestaan on pidettävä sellaista, joka vääristelee Herran sanaa omien mielihalujensa mukaan ja kieltää ylösnousemuksen ja tuomion.”² (7:1.) 

Polykarpoksen kirjeessä tulee tuomituksi doketismi – siis se kristityn uskon muoto, jonka mukaan Kristuksen todellinen olemus on puhtaasti jumalallinen ja hänen inhimillinen hahmonsa pelkkä harhakuvitelma (vertaa Ulrich 2010, 246–249). Kyseinen usko tuomitaan kirjeessä niin raivokkaasti, että sitä voisi jopa pitää harhaopin tunnistamisena.

Samalla kirjeessä kuitenkin paljastuu varhaisten kristittyjen jaetun teologisen näkemyksen puute: kirjeen kirjoittamisen aikaan yhteistä kristillistä uskonilmaisua ei ilmeisesti ollut vielä muodostunut. Näin todellista, selkeäsanaista oikeaoppisuuden ja harhaopin tunnustamista ei myöskään siinä esiinny (vertaa Bauer 1934, 63.)  

Vaikutelma, jonka mukaan kristillistä ykseyttä ei olla saavutettu, syntyy myös kirjeen 7. luvun toisessa osasta. Siinä filippiläisiä kehotetaan hylkäämään doketistien ”valheelliset opetukset” (kreikaksi pseudodidaskalia) kääntymällä ”meille alusta lähtien annetun sanan puoleen”. Filippiläisten tulisi täten pysyä ”raittiina rukouksissaan” ja ”vahvoina paastoamisissaan”, koska vain siten hajottavalta viettelyltä (kreikaksi peirasmos) voidaan välttyä. (7:2.) 

Kirjeessä nousee esiin joukko asenteita ja käytäntöjä, joita voidaan pitää erityisen haitallisina kristillisen ykseyden saavuttamisen kannalta – sekä opin että käytöksen näkökulmasta. Näiden ongelmien karttamista kuvataan välttämättömänä koko uskonnollisen järjestyksen saavuttamisen kannalta.

Polykarpoksen kirjeen 4. luku alkaa toteamuksella, että rahanhimo on kaiken paheen alku (4:1.). Samassa yhteydessä seurakunnan jäseniä muistutetaan siitä, etteivät he kuollessaan voi viedä aineellista omaisuuttaan mukanaan.

Lisäksi 4. luvussa todetaan, että ainoastaan vapautuessaan rahanhimosta kristityt miehet kykenevät opettamaan yhteisönsä naisia elämään ”uskossa, rakkaudessa ja puhtaudessa”. Näin naisille annetaan mahdollisuus opettaa lapsilleen ”Jumalan pelon kulttuuria”. (4:2.) 

Luvuissa 5 ja 6 varoitetaan edelleen paheista, joista seurakunnan jäsenten tulisi pidättäytyä. Varoitukset kohdistuvat erityisesti diakoneihin, nuoriin miehiin ja seurakunnan vanhimpiin (5:1–3; 6:1).

Sekä diakoneja että vanhimpia varoitetaan rahanhimosta. Diakoneja varoitetaan erikseen vielä panettelusta ja epärehellisyydestä, vanhimpia puolestaan vihasta ja ennakkoluulosta. Nuorille miehille tarkoitetut varoitukset koskevat erityisesti kaikenlaisia seksuaalisia poikkeamia (kreikaksi ta atopa), jotka tuomitaan jyrkästi.    

Luku 6 päättyy filippiläiselle seurakunnalle yleisemmin osoitettuun vetoomukseen, jossa korostetaan anteeksiantoa kirjeen muuten tuomitsevasta sävystä huolimatta (6:2–3).

Muutos tekstin sävyssä selittynee tavoitellulla aatteellisella yhdenmukaisuudella. Niitä, joiden teot ja ajatukset toimivat seurakuntien yhtenäisyyttä vastaan, on tietysti nuhdeltava. Mutta kun huonot tavat on saatu karistettua syntisistä, tulisi heidät taas saada osaksi kristillistä yhteisöä – ja samalla yhteisö eheyttää.

Itse asiassa Polykarpoksen kirjeessä kaikkia niitä oppeja ja käytäntöjä, joiden kuvitellaan estävän yhteneväisten uskomusten ja asenteiden muodostumista, määritellään käyttäen termejä kakon tai khalepon eli pahe tai heikkous.

Toisin sanoen ne nähdään yhtäältä samanlaatuisina yhteiskunnallis-uskonnollisesti haitallisina pahuuden ilmaisuina, toisaalta tarkemmin eriytymättöminä yhteneväisyyden estäjinä – olivatpa ne sellaisia, joita myöhempi ja yhtenäisempi kristillinen ymmärrys tulisi tulkitsemaan joko synteinä tai harhaoppeina.

Oikeudenmukaisuudella on Polykarpoksen kirjeen mukaan osansa aina, kun ihminen onnistuu taistelemaan haitallisia taipumuksiaan vastaan. Juuri oikeudenmukaisuus tarjoaa arsenaalin, jonka avulla nämä vaaralliset alttiudet voidaan tukahduttaa.

Oikeudenmukaisuuden todetaan olevan riippuvainen erityisesti uskollisesta ja rakastavaisesta suhteesta Kristukseen sekä valmiudesta seurata Jumalan asettamia normeja.

Kirjeessä kehotetaan vastustamaan ahneutta ja maallisen omaisuuden himoa varustautumalla ”oikeudenmukaisuuden aseilla”. Diakoneja kehotetaan puolestaan pysymään nuhteettomina Kristuksen oikeudenmukaisuuden edessä (5:2).

Myöhemmin taas esitetään Kristus palkintona, joka odottaa riittävän oikeudenmukaista toimijaa (8:1). Tätä lupausta kehitetään edelleen luvussa, jossa nostetaan esikuviksi oikeudenmukaisuuden vaateiden mukaisesti toimineet ihmiset: nyt nämä pyhimykset ottavat ansaitun paikkansa Kristuksen vieressä (9:2).

Kirjeessä muistutetaan jatkuvasti siitä, että seurakunnan jäsenten tulisi seurata Kristuksen esimerkkiä käytöksessään samalla, kun painotetaan totuudenmukaista uskoa hänen todelliseen muotoonsa (vertaa 7:1). Tämä viittaa siihen, että kirjeessä ei nähdä laadullista eroa yhtäältä puhtaammin opillisten, toisaalta yleisempien sosiaalisten ja moraalisten näkökohtien välillä.

Polykarpoksen kirjeen mukaan kaikki paheet ovat yhtä lailla torjuttavissa, kunhan ensin saavutetaan oikea usko Kristukseen – yhdistettynä hänen oikeudenmukaisuuteensa.

Polykarpoksen kirjeeseen sisältyvät moraaliset kehotukset on suunnattu kristilliselle yhteisölle, jossa normatiivinen ja uskonnollinen järjestys ei vielä ole vakiintunut – ja jossa tunnustuksellinen yhtenäisyys on vastaavasti myös saavuttamatta.

Tällaisessa tilanteessa sekä synti että harhaoppi asemoituvat ymmärrettävästi samalle tasolle. Niitä pidetään laadullisesti eriytymättöminä muunnelmina paheesta, joka on yhteiskunnallisesti ja uskonnollisesti haitallista. Tullakseen tukahdutetuiksi ne edellyttävät vakaata jalansijaa totuudenmukaisessa Kristuksen innoittamassa oikeudenmukaisuudessa. 

Walter Bauerin käsityksen mukaan harhaopit eivät alun perin olleet poikkeamia oikeaoppisesta valtavirrasta. Sen sijaan ne olisivat muodostuneet aikaisemmin eri puolilla maailmaa paikallisten kristinuskon muotojen perillisistä (Bauer 1934, 1–5).

Polykarpoksen kirjeen valossa harhaoppien tunnustaminen olisi juontanut juurensa erinäisten varhaiskristillisten yhteisöjen sisäisistä erimielisyyksistä, jotka koskivat esimerkiksi sitä, oliko Kristus syntynyt ihmiseksi vai ei.

David Konstanin tulkinnassa varhaisin kristitty käsitys synnistä muodostui Kristusta kohtaan osoitetusta epäluottamuksesta (Konstan 2022, 118). Kuitenkin synnillä ja harhaopilla vaikuttaisi Polykarpoksen kirjeen perusteella olevan yhteinen alkuperä. Ne näyttävät sulautuvan yhdeksi kattavaksi ideaksi yhteiskunnallisesti vaarallisesta paheesta.

Sikäli kun lähteet tässä tapauksessa peilaavat todellisuutta, eriytyneitä synti- ja harhaoppikäsitteitä on siten hyvinkin voinut edeltää kyseisten kategorioiden laajamittainen yhdentyminen. Tätä tilaa voisi Arland Hultgrenia mukaillen luonnehtia ”esinormatiiviseksi” kristinuskoksi. 

Lopuksi todettakoon, että varhaiskristillistä oikeudenmukaisuuden käsitettä on tässä artikkelissa analysoitu tavalla, joka pitkälti vastaa Nicholas Needhamin edustamaa oikeudellista tulkintalinjaa. Needhamin mukaan oikeudenmukaisuuden erityisenä tarkoituksena oli varhaisissa kristillisissä seurakunnissa moraalisen turmion ehkäiseminen (Needham 2006, 24).

Myös Polykarpoksen kirjeessä oikeudenmukaisuus toimii nimenomaan moraalisena kilpenä kaiken tyyppistä käytöksellistä ja ajatuksellista korruptiota vastaan.

•

Artikkelin pääkuvassa Polykarpoksen kirkko, joka sijaitsee Turkissa nykyisessä Izmirin kaupungissa, entisessä Smyrnassa. Kuvan lähde: iStockphoto.

•

Lue myös:

Keisari Justinianus ja toisinajattelijoiden vainot

Päivö Oksala – suomen opettajasta latinan professoriksi

Runsas lukupaketti paaviuden historiasta