Etnografia on tiedon tuottamisen tapa, joka perustuu yleensä pitkäaikaiselle, luottamukselliselle vuorovaikutukselle tutkijan ja tutkimukseen osallistuvien ihmisten välillä. Etnografisessa tutkimuksessa tutkija osallistuu pitkäkestoisesti havainnoiden ihmisten arkielämään tietyssä kontekstissa.

Tällainen tutkimus voi käsitellä vaikkapa perinteisten simpukkarahojen käyttöä melanesialaisissa kyläyhteisöissä tai kivun kokemusta suomalaisessa sairaanhoidossa, mutta aivan yhtä hyvin tutkimus voi käsittää monipaikkaista siirtolaisten seuraamista valtioiden ja maanosien läpi. Menetelmän tavoitteena on ymmärtää ja kokea asioita tutkimukseen osallistuvien ihmisten näkökulmasta yhdessä heidän kanssaan.

Etnografinen tutkimus rakentaa monisyistä ymmärrystä siitä, miten erilaiset ihmiset kokevat kulttuurisia, teknologisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja prosesseja. Tästä johtuen etnografinen tutkimus käsittelee usein sensitiivistä ja intiimiä tietoa tutkimukseen osallistuvien ihmisten elämästä. Aineiston keruun ja käytön eettinen arviointi on etnografiassa jatkuvasti läsnä.

Eettisten lupa- ja arviointiprosessien yleistyessä ja tutkimusta rahoittavien ja suorittavien instituutioiden pyrkiessä yhtenäistämään eettisiä arviointiprosessejaan etnografinen tutkimus on kuitenkin jäänyt vaikeaan välikäteen: tutkimusetiikkaa arvioivat tahot eivät tunnista etnografisen tutkimuksen erityispiirteitä ja kyseenalaistavat siksi usein etnografisen metodologian käyttämisen.

Etnografisen tutkimuksen tuottama aineisto on kulttuurisesti ja historiallisesti erityistä ja sen keskiössä ovat tutkijan ja tutkittavien yhdessä muodostamat tulkinnat ja näkökulmat. Etnografinen tieto vaatii tutkijalta osallistumista tutkittavien ihmisten elämään tilanteessa, jossa monet asiat eivät ole tutkijan itsensä hallittavissa.

Etnografinen tutkimus perustuu ensisijaisesti osallistuvaan havainnointiin ja muihin sitä tukeviin menetelmiin (muun muassa valokuvat, syvähaastattelut, kyselyt ja arkistoaineistot), joita käytetään tutkimusaiheesta riippuen. Sen tuottama tieto on vahvasti tutkijaan henkilöitynyttä ja asteittain kertynyttä ymmärrystä, joka on muotoutunut käytännön toiminnan kautta.

Tutkijan rooli vaihtelee erilaisissa havainnointitilanteissa: toisissa tutkija osallistuu aktiivisesti toimintaan, toisissa taas toimii hiljaisena tarkkailijana. Tämä vaikuttaa siihen, minkälaisia havaintoja ja minkä tyyppistä dokumentointia eri tilanteissa on mahdollista tehdä.

Havainnoinnin aikana tai pian sen jälkeen tutkija tekee muistiinpanoja, joiden pohjalta hän kirjoittaa mahdollisimman yksityiskohtaisia merkintöjä kenttäpäiväkirjaan. Kenttäpäiväkirjassa kuvataan tutkimusaiheeseen liittyviä havaintoja ja reflektoidaan tilanteita, niiden herättämiä tunteita ja ajatuksia sekä tutkijan roolia. Lisäksi tutkija pohtii kenttäpäiväkirjoissaan sitä, miten tehdyt huomiot muuttavat tai täydentävät aiempia havaintoja sekä tutkimuksen myötä karttuvaa ja muuttuvaa käsitystä tutkimusaiheesta.

Etnografisessa tutkimuksessa tutkija pyrkii rakentamaan luottamuksellisen suhteen tutkimukseen osallistuvien ihmisten kanssa. Etnografinen aineisto syntyy näissä ihmisten välissä suhteissa, ja tutkija kantaa vastuun siitä, ettei tutkittaville koidu tutkimukseen osallistumisesta haittaa.

Tässä mielessä etnografinen tutkimus rinnastuu journalismiin, jolle on myös tunnusomaista tekijän luovuttamaton vastuu keräämästään aineistosta. Samalla etnografinen tutkimus myös eroaa merkittävästi journalismista siinä mielessä, että etnografisen tutkimuksen edellyttämän ymmärryksen kehittyminen vaatii yleensä suhteellisen pitkäaikaisen sitoutumisen tiettyihin ihmisiin.

Etnografinen tutkimusaineisto poikkeaa eksaktien tieteiden datasta, jonka ymmärtäminen on mahdollista irrallaan tutkimuskohteesta tai ilman tutkimuksen tehnyttä tutkijaa. Monet tutkimuseettiset ohjeistukset perustuvat ensisijaisesti tällaisen datan säätelyyn.

Yksi etnografisen aineistonkeruun ominaispiirre on se, että se on lähtökohtaisesti ennakkoon rajaamatonta. Hyvässä etnografisessa tutkimuksessa tutkimuskysymykset tarkentuvat tilanteiden muuttuessa ja tiedon syventyessä, minkä vuoksi etnografisen aineiston rajoja on mahdotonta määritellä tarkasti ennen tutkimuksen tekemistä. Etnografinen tutkimusaineisto pyrkii tyypillisesti olemaan mahdollisimman laaja-alaista: tiettyä asiaa yritetään ymmärtää kokonaisvaltaisesti ja kontekstuaalisesti.

Tämän vuoksi aineiston tarkka määrittäminen ennen tutkimusta ei ole etnografisen tutkimuksen kohdalla mielekästä. Laaja-alaisen ja avoimen aineiston keruun vuoksi tutkija ei pysty myöskään tutkimuksen alkuvaiheessa tarkasti määrittelemään millaisia julkaisuja aineiston pohjalta syntyy, millä aikataululla, ja miten eri julkaisuissa yhdistellään eri aineistotyyppejä.

Etnografisen tutkimusaineiston, ja etenkin tutkijan kenttäpäiväkirjan, avaaminen muuhun käyttöön ei usein ole mahdollista, sillä aineiston ymmärtäminen edellyttää tutkimuksen aikana kertynyttä taustatietoa ja ymmärrystä kontekstista, paikallisista vuorovaikutussuhteista ja ihmisten henkilöhistoriasta; tietoa, joka rakentuu tietyissä henkilökohtaisissa tutkimusprosesseissa. Tästä syystä etnografisia aineistoja ei lähtökohtaisesti pyydetä jaettavaksi tai nähtäväksi esimerkiksi julkaisujen vertaisarvioinnissa, toisin kuin muiden menetelmien kohdalla on ihmistieteissä lisääntyvissä määrin tapana.

Kun tutkija työskentelee pitkään samalla alueella, on etnografinen aineisto kumulatiivista eli se rakentuu tutkijan aiemman tutkimuksen päälle. Tällöin aiemmin kerätty aineisto on tärkeä vertailukohta uudelle tutkimukselle ja mahdollistaa pitkittäistutkimuksen.

Lisäksi, koska etnografinen tieto on historiallisesti erityistä ja tuotettu vuoropuhelussa tiettyjen ihmisten, näkökulmien, tulkintojen ja teoreettisten keskustelujen kanssa, sitä voidaan lähestyä myöhemmin uudenlaisten kysymysten avulla sekä löytää siitä tuoreita näkökulmia ja historiallista syvyyttä tutkittuun asiaan. Etnografista aineistoa saatetaan käyttää julkaisuissa vielä vuosikymmeniä sen keräämisen jälkeen. Tästä syystä etnografisten aineistojen säilyttäminen ilman aikarajoituksia on tärkeää ja perusteltua.

Antropologien ja muuta pitkäkestoista etnografista osallistuvaa havainnointia harjoittavien tutkijoiden työtä ohjaavat tutkimusetiikan perusperiaatteita tarkentavat eettiset säännöstöt, joissa otetaan huomioon etnografisen tutkimuksen erityispiirteet. Näistä säännöistä käydään tutkimusalojen sisällä jatkuvaa kriittistä keskustelua, jonka valossa säännöstöjä tarkennetaan, eikä niiden sisältöä voida pelkistää yksinkertaisiksi kielloiksi ja käskyiksi.

Etnografisessa tutkimuksessa eettinen arviointi on jatkuvaa, eikä sitä voi kuitata tutkimuksen alussa tehtävällä arvioinnilla. Etnografin ammattitaitoon kuuluu läpi tutkimusprosessin jatkuva eettinen reflektio ja neuvottelu tutkimukseen osallistuvien kanssa.

Etnografisessa tutkimuksessa suostumus nähdään prosessuaalisena, toisin kuin ihmisiin kohdistuvissa tutkimuksissa yleensä. Ennen tutkimuksen aloittamista etnografista tutkimusta harjoittava tutkija tyypillisesti selostaa tutkimuksensa perusteita erilaisille sidosryhmille, kuten viranomaisille ja tutkimuseettisille elimille sekä tutkittaville yhteisöille ja yksilöille, joilta tutkija saa viime kädessä tutkimukselleen luvan.

Siten, vaikka tutkijalla voi olla huomattavaa näennäistä valtaa akateemisen statuksensa vuoksi, tutkimukseen osallistuvilla ihmisillä on merkittävä rooli tutkimuksen kulun, kontekstin ja prioriteettien määrittämisessä osana dialogista, vastavuoroista suhdetta. Tutkimukseen osallistuvien ihmisten suostumus varmistetaan paikallisesti mielekkäillä tavoilla perustuen ennen kaikkea avoimeen ja jatkuvaan kommunikaatioon.

Esimerkiksi ihmistieteissä yleisesti käytetyt muodolliset suostumuslomakkeet voivat tuntua tutkimukseen osallistuvista ihmisistä uhkaavilta, monimutkaisilta ja siten luottamusta rapauttavilta. Erityisesti poliittisesti arkaluontoisissa konteksteissa ihmisten nimien ja tietojen kerääminen voi jopa asettaa heidät vaaraan. Tämän vuoksi etnografiseen tutkimukseen osallistuvien on voitava ilmaista suostumuksensa heille parhaiten sopivalla tavalla.

Eettinen arviointi kestää läpi aineistonkeruun ja tutkimuksen kehittyessä tutkija varmistaa yhä uudestaan tutkimukseen osallistuvilta ihmisiltä, että he ymmärtävät tutkimuksen luonteen, haluavat osallistua siihen ja ymmärtävät aineiston mahdolliset käyttötarkoitukset. Koska tutkijalle usein muodostuu pitkäkestoisia, henkilökohtaisia suhteita tutkittaviin ihmisiin, tutkijaa sitoo eettinen vastuu tutkittaviin vielä pitkälle aineistonkeruun jälkeen.

Edellä mainitut yksittäiset ominaispiirteet eivät välttämättä liity ainoastaan etnografiaan. Juuri etnografiassa ne kaikki määrittävät kuitenkin erityisen keskeisellä tavalla tutkimuksen luonnetta ja sen eettisiä periaatteita.

Etnografisen tutkimuksen ja aineiston erityispiirteet tulisi huomioida tutkimuksen eettisessä arvioinnissa. Eettisesti kestävässä etnografisessa tutkimuksessa tutkija on arvioinut monipuolisesti omaa asemaansa sekä tekemänsä tutkimuksen ja siitä syntyvien julkaisujen vaikutusta tutkimukseen osallistuvien ihmisten elämään. Tutkija osoittaa tutustuneensa huolellisesti tutkimaansa kontekstiin ja ennakoineensa esimerkiksi tutkimuksen mahdollisia vaikutuksia tutkittaville ihmisille ja yhteisöille.

Tutkimussuunnitelmasta tulee käydä ilmi, miten tutkija minimoi riskit ja estää aineiston väärinkäytön tutkimuksen aikana ja sen jälkeen. Tutkijan on osoitettava, että hän ymmärtää pitkäkestoisesta tutkimusasetelmasta ja henkilökohtaisesta tutkimusotteesta nousevat erityiset eettiset kysymykset.

Samaan aikaan etnografiselta tutkijalta ei voi velvoittaa eettisen toimikunnan konsultaatiota tai eettisen arvion virallista päivittämistä joka kerta, kun tutkimuksen fokus tai kiinnostuksen kohteet muuttuvat, sillä tällaiset muutokset ovat luonnollinen osa menetelmää. Etnografisen tutkimuksen kohdalla on perusteltua ottaa käyttöön EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen GPDR:n edellyttämät ja Suomen tietosuojalain tieteelle ja journalismille sallimat poikkeukset aineiston keruun ja käsittelyn osalta täydessä muodossaan.

•

Lue myös:

Sotilaan mutta myös sosiologin päiväkirja

Westermarckin perintöä esittelemässä

Kuolema tekee comebackin – Media-antropologi Johanna Sumiala tutkii kuolemaa internetissä