Naisten yhteiskunnallisen asema muuttui 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Suomi oli mukana pohjoismaisessa uudistusaallossa, jonka mukana naiset saivat muun muassa äänioikeuden ja oikeuden hallita omaa talouttaan. Naiset saivat myös opiskeluoikeuden yliopistoissa, ja tekniikan aloilla ensimmäiset pioneerit raivasivat tietä tuleville sukupolville.

Ensimmäiset suomalaiset naisopiskelijat suorittivat tekniikan tutkintonsa vuosisadan vaihteessa. Silloin pieni joukko naisarkkitehteja valmistui Polyteknillisestä Opistosta.

Ensimmäinen naisinsinööri Suomessa oli 1882 syntynyt Jenny Markelin, jonka sukunimi oli vuodesta 1913 Markelin-Svensson. Hän sai päästötodistuksensa kiitettävin arvosanoin rakennustekniikan osastolta vuonna 1905. Markelinin saavutus huomioitiin laajasti päivälehdistössä. Ruotsin ensimmäinen naisinsinööri valmistui vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin.

Markelin löysi tiensä insinöörikoulutuksen pariin kotoaan saamiensa vaikutteiden kautta. Hänen sisarensa mies, insinööri ja maisteri Arvid Edvard Blomqvist toimi yliopistossa hydrologian opettajana.

Blomqvist toimi myös Polyteknillisen Opiston määräaikaisena deskriptiivisen geometrian, myöhemmin vesirakennuksen opettajana. Hänen päätyönsä oli toimia geodeettina tie- ja vesirakennusten ylihallituksessa. Blomqvist teki väitöskirjansa vuonna 1900 tuohon aikaan käynnissä olleesta Suomen ensimmäisestä tarkkavaaituksesta.

1900-luvun alussa Polyteknillinen Opisto oli kansainvälisesti orientoitunut ja tunnettu oppilaitos Euroopassa. Markelinin opettajana oli alun perin slovenialainen, kansainvälisesti tunnettu insinööritieteen vanhempi opettaja Mikael Strukel, ja Markelin otti valmistuttuaan työväen suojelun kiinnostuksensa kohteeksi. Hän tutustui pitkän kiertomatkansa aikana Euroopassa kehitysvaiheessa oleviin työsuojelunäyttelyihin ja alan opetukseen.

Vuonna 1908 Markelin julkaisi Tekniska Föreningen i Finland Förhandlingar -lehdessä artikkelin Arbetarvälfärdsmuseer i Tyskland och Schweiz. Hänet valittiin myös samana vuonna TFIF:n ensimmäiseksi naisjäseneksi.

Markelin nimitettiin ammattientarkastaja Vera Hjeltin apulaiseksi ja 1909 Viipurin ja Lahden piirien apulaistarkastajaksi. Hän sai myös hoitaakseen työsuojelunäyttelyn Helsingissä. Hänet valittiin tämän jälkeen pian vasta perustetun Helsingin terveydenhoitolautakunnan naispuolisen työtarkastajan tehtävään.

Suomen itsenäistyttyä perustettiin senaatin uudelleenjärjestelyn yhteydessä sosiaalitoimituskunta, vuodesta 1918 sosiaaliministeriö. Sen alaisuudessa toimi sosiaalihallitus, jonka ensimmäiseksi naispuoliseksi ammattienylitarkastajaksi Markelin-Svensson valittiin. Hän jatkoi työtään vuoden 1922 hallinnon uudelleenjärjestelyn jälkeen sosiaaliministeriön apulaisylitarkastajana.

Markelin-Svensson oli myös aktiivinen naisasialiikkeen jäsen. Hän oli muun muassa Suomen Naisten Kansallisliiton toinen varapuheenjohtaja ja Kotimaisen Työn liiton varapuheenjohtaja.

Markelin-Svensson toimi viiden suomalaisen naisasialiikkeen yhteistyöjärjestön Pohjoismaisen naisasiakomitean Suomen osaston näyttelytoimikunnassa ja vastasi osaltaan kolmannen pohjoismaisen naisasiatyötä käsittelevän kongressin järjestämisestä Helsingissä kesäkuussa 1924. Hän päätti kokouksen esitelmällään Naisten valmistus itsensä elättäjiksi.

Esitelmässään Markelin-Svensson painotti kodin, koulun ja järjestöjen yhteistyön merkitystä naisten ammatinvalintaan liittyvissä kysymyksissä. Koska osassa naisille perinteisesti kuuluneissa ammattiryhmissä vallitsi työvoiman ylitarjontaa, oli ammatinvalintakoulutuksessa tuotava esille uusia naisille soveltuvia ammattialoja. 1920-luvulla naisille avautui Suomessakin uusien mahdollisuuksien kenttä.

Markelin-Svensson hoiti virkaansa sosiaaliministeriössä vuoteen 1929 saakka, jolloin hän sairastui ja kuoli todennäköisesti uupumuksen seurauksena.

Toinen tekniikan historian kirjoihin Suomessa jäänyt nainen oli vuonna 1908 syntynyt Aino Pekkarinen. Hän väitteli ensimmäisenä naisena tohtoriksi Teknillisessä korkeakouluissa ja hoiti myös siellä ensimmäisenä naisena professorin tehtäviä.

Pekkarinen aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa vuonna 1928. 1930-luvun alussa hän päätyi töihin propedeuttis-kemialliselle laitokselle, jossa hän ryhtyi suorittamaan kemian jatko-opintoja professori Yrjö Kaukon johdolla.

Aikakaudella tyypilliseen tapaan Pekkarinen teki jatkuvasti kahta työtä. Hän toimi myös Kalliolan vapaaopiston matematiikan opettajana. Talvisodan aikana Pekkarinen työskenteli puolustusministeriön Kss-osastolla.

Talvisodan päätyttyä ja suoritettuaan väitöskirjansa kokeellisen osan jo yliopistossa Pekkarinen siirtyi Teknilliseen korkeakouluun professori Kaukon mukana vuonna 1941. Hän työskenteli samaan aikaan myös yliopiston kemian laitoksen assistenttina.

Sota-ajan mukanaan tuomat tehtävät Airam Oy:n volframiosastolla viivyttivät Pekkarisen väitöskirjan valmistumista, ja tekniikan tohtorin tutkinnon hän suoritti vasta sodan päätyttyä syyskuussa 1945. Pekkarisen tutkinnon pääaineena oli fysikokemia ja sivuaineena epäorgaanisen kemian teknologia. Hänen väitöskirjansa Über die Utersuchungen von kohlensäurehaltigen Wassern julkaistiin TKK:n väitöskirjanumerolla 41.

Hänen sota-aikana suorittamiensa tutkimusten salainen luonne esti pitkälle Pekkarisen pätevöitymisen korkeakoulussa, koska tutkimuksia ei voinut julkaista. Pekkarisen ansioluettelossa on vain merkitä hänen virkavapaudestaan Vuoksenniska Oy:n laboratorioesimiehen toimesta vuonna 1946.

Korkeakoulussa vallitsi opettajapula, ja Yrjö Kauko luopui liikarasituksen vuoksi kemian professorin virkaan kuuluvasta luentovelvollisuudesta. Opetukseen syntynyt aukko paikattiin määräämällä Pekkarinen oman virkansa ohella hoitamaan epäorgaanisen kemian tutkintokuulusteluja ja diplomitöiden ohjausta lokakuun ajaksi. 

Kemian osaston kriisitilanne päättyi vasta professori Kaukon ilmoitettua irtisanoutuvansa kokonaan mahdottomaksi katsomastaan professorinvirasta. Professoripula ratkesi vasta 1947, kun Olavi Erämetsä nimitettiin epäorgaanisen kemian professorin virkaan ja Pekka Kirjakka orgaanisen kemian teknologian professorin virkaan.

Pekkarinen toimi 1940-luvun lopulta analyyttisen kemian lehtorina TKK:lla. Virka muutettiin 1966 apulaisprofessuuriksi, ja hän palveli tehtävässä vuoteen 1971 asti huolehtien tänä aikana useiden suomalaisten kemisti-insinöörisukupolvien peruskoulutuksesta.

Aino Pekkarinen ei suinkaan ollut ainoa maailmansodan poikkeusoloista uransa rakentanut tutkija, mutta hänen roolinsa lasikaton särkijänä jäi tieteen historian kirjoihin. Pekkarinen kuoli vuonna 2001.

•

Lue myös:

Arvo Ylinen – ilmailutekniikan tutkimuksen uranuurtaja

Erkki Laurila – teknillisen fysiikan tekijä ja näkijä

Professori Hans Andersin kasvatti tietotekniikan osaajien ensimmäistä sukupolvea