Helsingin yliopistossa klassillisen filologian apulaisprofessorina ja sitten Jyväskylän yliopistossa latinan kielen professorina toiminut Päivö Oksala (1907–1974) kuuluu yliopistomaailman legendaarisiin hahmoihin. Kreikkalais-roomalainen antiikki merkitsi Oksalalle monessa suhteessa ylittämätöntä esikuvaa. Kun hän eräällä luennolla totesi, että Apollo on suuri jumala, sai sen vaikutelman, että hän myös uskoi tähän jumaluuteen.

Kreikan ja Rooman kirjallisuuden ohella Päivö Oksala oli opiskellut suomen kieltä. Hänen suomen kieltä kohtaan tuntemansa mielenkiinto ilmeni etenkin siinä, että hän mielellään kuulosteli, miltä murrealueelta hänen opiskelijansa tulivat ja mikä oli heidän sukunimiensä tausta. Oksala olikin uransa alussa toiminut pitkään suomen ja latinan lehtorina Helsingissä ja Tampereella. Suomi ja latina oli aikoinaan lehtorinviroissa yleinen yhdistelmä.

Image

Jatkosodan aikana Oksala toimi valistusupseerina. Hänet mainitaan jopa Olavi Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa. Paavolaisen mukaan kapteeni Oksala oli tilauttanut 500 kappaletta Vitalis Pantenburgin kirjaa Venäjä uhkaa Pohjolaa ja kiirehtinyt tilausta vielä aselepoa edeltävänä päivänä. Rauhantunnusteluista tietoinen kapteeni Väinö Kaukonen, myöhemmin tunnettu Kalevalan kokoonpanon tutkija, joutui tällöin tuskastuneena toteamaan: ”Usko nyt, Venäjä ei uhkaa Pohjolaa!”

Päivö Oksalan varsinainen akateeminen ura alkoi vasta sodan jälkeen. Hän toimi ensin Helsingin yliopiston klassillisen filologian vt. apulaisena, kuten apulaisprofessorin virallinen nimike tuolloin kuului, ja sai sen vakinaiseksi virakseen vuonna 1953.

Edwin Linkomiehen ollessa Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina Oksala hoiti pitkään Rooman kirjallisuuden professuuria. Linkomiehen seuraajaksi nimitettiin kuitenkin huomattavasti nuorempi ja tieteellisesti meritoituneempi Iiro Kajanto. Oksala puolestaan sai muutama vuosi myöhemmin nimityksen synnyinkaupunkiinsa Jyväskylään latinan kielen professoriksi.

Päivö Oksalan vuonna 1953 ilmestynyt saksankielinen väitöskirja käsitteli Ciceron kreikkalaisia lainasanoja. Mutta merkittävintä tutkimusta Oksala teki Catulluksen runoista. Hänen latinankielinen tutkimuksensa Adnotationes criticae ad Catulli carmina ilmestyi vuonna 1965, minkä lisäksi hän julkaisi muutamia huomionarvoisia tutkielmia samasta runoilijasta. Respiittityönä julkaistu tutkimus maantieteellisten nimien käytöstä roomalaisessa runoudessa olisi aiheensa puolesta tarjonnut mahdollisuuden laajempaankin ja syvällisempään esitykseen.

Suuremmalle yleisölle Oksala tuli tunnetuksi Catulluksen runojen suomentajana. Hänen suomennoksessaan (1965) oli mukana myös latinankielinen alkuteksti, mikä siihen aikaan oli uutta antiikin kirjallisuuden suomennoksissa. Mukana oli myös runsaasti tärkeää tausta-aineistoa; Oksala saattoi tällöin hyödyntää myös omia tekstikriittisiä tutkimuksiaan.

Oksalan suomennos edusti runomittaista ja kielellisesti melko vanhahtavaa käännöstyyliä, joten se joutui Pentti Saarikosken hampaisiin – Saarikoski julkaisikin joukon omia Catullus-suomennoksiaan, joissa oli luovuttu antiikin runomitoista ja joiden kieli oli tuoreempaa. Oksalan käännös oli silti sikäli erityisen kunnianhimoinen, että Catulluksen käyttämien useiden erilaisten runomittojen ja lyriikan eri lajeihin kuuluvien runojen sovittaminen suomen kielelle oli tietysti itsessään erityisen haasteellinen tehtävä.

Catulluksen ohella Oksala suomensi myös Platonia sekä roomalaisia runoilijoita Vergiliusta, Propertiusta ja Ovidiusta. Yhdessä antiikintutkijapoikansa Teivaksen kanssa Päivö Oksala julkaisi teoksen Kreikkalaisia kirjailijakuvia (1965). Se oli tervetullut teos sikäli, että suomenkielellä ei oikeastaan mitään vastaavaa ollut ilmestynyt, sillä Emil Zilliacuksen Kreikan kirjallisuutta käsittelevät esseekokoelmat olivat jääneet suomentamatta. Kirjailijaesittelyjen ohella teoksessa on paljon käännösnäytteitä. Latinanopiskelijat muistavat Oksalan yhdessä Veikko Väänäsen kanssa toimittaman, paljon käytetyn latinan lukemiston Vox Romanan.

Oksala arvosti myös P. Mustapään runoutta ja kirjoitti siinä esiintyvistä antiikkiviittauksista. Artikkeli perustui esitelmään, jota olin kuulemassa. Esitys oli siitä erikoinen, että esitelmöitsijällä oli mukana joukko kirjekuoria, joista hän veti esiin kulloinkin käsiteltävän runon.

Oksalan luennot olivat täynnä väkeä. Niiden lopuksi Oksala luki aina omia käännöksiään käsitellyistä teksteistä. Hän piti myös käännösharjoituksia suomesta latinaan. Hänelle tuotti ilmeistä hupia se, että paimenten rakkaussuhteita käsittelevässä käännöksessä olin amores-sanan asemesta käyttänyt ilmausta res veneriae, se kun hänen mielestään tarkoitti paritteluja.

Latinistina Päivö Oksalalta pyydettiin yliopiston juhliin ja julkaisuihin tarvittavia latinankielisiä tekstejä. Mutta kun tiedettiin, että hän on aina myöhässä, deadlineksi ilmoitettiin pari viikkoa varhaisempi ajankohta. Sain itsekin tästä kokemusta. Odotellessani kerran opiskelijana Oksalan tapaamista silloinen assistentti Tuomo Pekkanen, josta tuli Oksalan seuraaja Jyväskylän professuurissa, varoitti minua todeten, että Oksala puolustelee myöhästymistään sillä, että hänen piti soittaa ministerille. Mutta kun minulle Oksala sanoi, että hänen piti soittaa presidentille, tunsin arvoni suorastaan nousseen.

Image

Jyväskylässä syntyneenä ja maineikkaan Jyväskylän lyseon kasvattina Päivö Oksala pysyi ennen kaikkea jyväskyläläisenä paikallispatrioottina, vaikka olikin pitkään virassa muualla. Myös sukutaustaltaan hän oli jyväskyläläinen, sillä hänen isänsä Kaarle Oksala oli toiminut kaupungissa seminaarin lehtorina ja Kasvatusopillisen korkeakoulun ensimmäisenä rehtorina. Päivö Oksala tunsi hyvin Alvar Aallon, jonka useita merkittäviä töitä on Jyväskylässä ja sen läheisyydessä.

Suomalaiseen kulttuurihistoriaan Päivö Oksala on jäänyt yhtenä kuuluisien Jyväskylän Kesä -kulttuuripäivien organisoijana. Jyväskylässä hänellä oli myös monia muita luottamustehtäviä. Edwin Linkomiehen tapaan hän roomalaishenkisenä piti tärkeänä myös yhteiskunnallista vaikuttamista.