Image

”Joten tarkastelemme nyt ajatusta, että kommunistista normia voitaisiin käyttää sen arvioimiseen, onko jokin väite tieteellinen. Nähdäksemme väite on tieteellinen, jos se on saatettu asianmukaisesti tiedeyhteisön saataville eikä siihen kohdistu sellaisia omistusoikeusvaatimuksia, jotka heikentäisivät muiden tutkijoiden mahdollisuuksia päästä siihen käsiksi, käyttää sitä tai arvioida sitä. Koska tässä ei selvästikään ole kyse jyrkästä kahtiajaosta, voimme sanoa, että väite on sitä tieteellisempi, mitä tarkemmin tätä normia on seurattu.”

Lainaus on suomennettu Liam Kofi Brightin ja Remco Heesenin artikkelista ”To Be Scientific Is To Be Communist” (2023). He puolustavat ajatusta, että Robert K. Mertonin 1940-luvulla muotoilemaa kommunistista normia voitaisiin käyttää tieteen erottamiseen ei-tieteestä. Nähdäkseni he ovat oikeassa.

Merton tarkoitti kommunismilla normia, jonka mukaan tieteen tulosten ja kaiken niiden ymmärtämisen kannalta tarpeellisen tulee olla tutkijoiden saatavilla ja käytettävissä; salailu ei käy laatuun. Tämä normi on tieteessä laajasti hyväksytty.

Brightin ja Heesenin tavoitteena on tehdä mahdollisimman selväksi, miksi sellainen kaupallinen tutkimus, jota sen tekijät eivät suostu julkaisemaan, ei ole tiedettä. Jos kommunistisen normin seuraaminen tulkitaan tieteellisyyden ehdoksi, on helppo todeta, ettei kaupallisista syistä salattu tutkimus ole tiedettä, joten normi sopii hyvin Brightin ja Heesenin käyttöön.

Olen tosiaan samalla kannalla Brightin ja Heesenin kanssa, mutta eri perustein. Kommunistisen normin seuraaminen on nähdäkseni ehto sille, että voimme ylipäätään yrittää arvioida väitteiden tai tutkimuksen tieteellisyyttä.

Kysymys siitä, miten tiede erotetaan kaikesta muusta, ei ole filosofisesti erityisen kiinnostava. Bright ja Heesen aivan oikein toteavat tieteenfilosofien pitkälti luopuneen yrityksestä löytää yksi selkeä tieteen ja kaiken muun välinen rajanvetokriteeri.

Yhteiskunnallisesti on kuitenkin tärkeää kyetä tunnistamaan, mikä on tiedettä ja mikä ei. Siksi filosofit ovat kehittäneet luetteloita tieteen tyypillisistä piirteistä: tieteessä yleensä esimerkiksi etsitään testattavia säännönmukaisuuksia, seurataan hyvän argumentaation periaatteita ja pyritään tutkimuksen toistettavuuteen.

Olen viime aikoina perehtynyt sellaisiin näennäistieteen muotoihin, joihin törmää työelämässä: muun muassa tiedollisesti kestämättömiin johtamisoppeihin ja kyseenalaisiin testeihin, joilla väitetysti saadaan tietoa työntekijöiden ja -hakijoiden kyvyistä ja persoonallisuuden piirteistä. Jälkimmäiset ovat niin yleisiä, että jopa yliopistot ovat välillä päätyneet käyttämään niitä rekrytoinnissa.

Näennäistieteellisen johtamisteorian tunnistaa yleensä melko helposti. Jos konsultti kertoo, että näin saadaan koko organisaatio uudelle ”sinivihreälle” tietoisuuden tasolle, niin harva kuvittelee väitteen perustuvan tieteelle. Testeistä sen sijaan ei ota selvää. Testauspalveluita tarjoavat yritykset ovat usein kehittäneet testinsä itse, eivätkä ne jaa kehitystyöstä tietoa ulkopuoliselle. Liikesalaisuuteen on helppo vedota.

Välillä tutkimuksen joidenkin osien salaaminen on välttämätöntä esimerkiksi tutkittavien yksityisyydensuojan vuoksi. Mutta tutkimuksen täysi salaaminen tekee sen tieteellisyyden arvioinnin mahdottomaksi.

Kommunistisen normin mahdollisimman tarkka seuraaminen on ennakkoehto sille, että voimme edes yrittää soveltaa listoja, joita tieteenfilosofit ovat koonneet tieteen tyypillisistä piirteistä. Jos tutkimuksen tieteellisyyttä ei pystytä arvioimaan, ei voida myöskään väittää, että se olisi tiedettä.

Toisin sanoen jotta olisi mahdollista todeta tutkimuksen olevan tiedettä, sen täytyy olla Mertonin tarkoittamassa mielessä kommunistista.

•

Lue myös:

Miten suuret kielimallit vaikuttavat akateemiseen julkaisemiseen?

”Tiedepesu” antaa mielipiteille tieteellisen kuorrutuksen

Virheellinen ymmärrys rekrytoinnin objektiivisuudesta uhkaa tiedettä