Image

Kanadalainen kirjahistorioitsija Leslie Howsam kuvaa artikkelissaan The Study of Book History (2015), että kirjahistoria tutkii sitä, miten ihmiset ovat antaneet materiaalisen muodon omille tiedoilleen ja tarinoilleen. Hän lisää, että kirjallisuustieteellinen tutkimus analysoi tekstejä käsittelemättä välttämättä niiden sosiaalista ja taloudellista kontekstia, mutta kirjahistoria täydentää sitä oleellisesti.

Howsam käyttää termiä history of the book eli kirjan historia, mikä erottaa sen selvemmin kirjallisuuden historiasta kuin Suomessa käytettävä käsite ”kirjahistoria”. Termin ongelmallisuudesta on puhuttu jo kauan alan tutkimuksessa. Termi on käännetty ruotsin- ja saksankielisistä termeistä Bokhistoristoria ja Buchgeschichte. Ranskankielinen histoire du livre ja englanninkielinen Book history termit erottavat paremmin eri lähestymistapoja.

Uusiseelantilainen tutkija Donald F. McKenzie puhuu puolestaan tekstin sosiologiasta. Hän selittää, etteivät kirjat ole pelkästään kansiinsa sidottuja sivuja, vaan ne kehittyvät kirjoittajien, kustantajien, kauppiaiden, virkamiesten ja lukijoiden laajassa verkostossa, jonka tuottaman arkistoaineiston analyysi antaa tarpeellista tietoa. Eri yhteisöt ovat käyttäneet erilaisia kommunikaation keinoja oman kulttuuri- ja elinympäristönsä mukaan.

Alkuperäiskansojen kohdalla kirjakulttuuri kuvaa osuvammin nimenomaan koko verkoston tutkimista. Heidän kansankielisten kirjakulttuuriensa alkuvaiheita voidaan ymmärtää paremmin, jos ei keskitytä pelkästään kirjojen tutkimukseen, vaan käsitellään myös arkistoaineistoja, lehtiartikkeleita ja muita mahdollisia kommunikaation muotoja. On huomattava, että saamelaisten vanhin kommunikaation muoto on joiku, livđe tai leuˊdd, jonka analysointia ei sovi laiminlyödä tutkittaessa heidän kirjakulttuurinsa alkuvaiheita.

Euroopassa kirjahistoria keskittyy usein valtaväestön kirjakulttuurin varhaisiin tuotteisiin, ja niihin painottuu myös Suomen kirjahistorian tutkimus. Suomalaiset historioitsijat ja kielitieteilijät korostavat painotekniikan kehitystä, jonka ansiosta voitiin julkaista suuria määriä kirjoja, kuten kansankielisiä Raamattuja. Kirkonmiehet korostivat kansankielen käyttöä reformaation periaatteen mukaisesti, mutta tämä liittyi vahvasti kansallisvaltion rakentamiseen ja yhtenäisen kansakunnan luomiseen, joten saamelaisiin he eivät tätä periaatetta soveltaneet.

Trish Loughran on osoittanut artikkelissan Book in the Nation (2015), ettei myöskään historioitsija Benedict Andersonin kirjapainokapitalismin (print capitalism) teoria sovellu kaikkiin yhteisöihin eri puolilla maailmaa. Kirjapainokapitalismin käsitteellä pyritään perustelemaan, miten kansallisvaltiot kehittyivät huomattavan kirjallisuuden kasvun ansiosta, mutta samalla sivuutettiin marginalisoitujen yhteisöjen kirjakulttuurin tarpeita.

Kirjahistorian tutkimuksen yksi ongelma on sen eurosentrisyys: kirjat nähdään merkittävien kansakuntien modernisaation saavutuksina, joiden perusteella niitä voidaan pitää sivistyskansoina. Tämä näkökulma sivuuttaa esimerkiksi saamelaisen kirjakulttuurin.

Kuten aikaisemmin on mainittu, saamelaisilla on oma perinteiset kommunikaation muotonsa, mitkä luterilainen kirkko pitkään tuomitsi. Niitä ei saa kuitenkaan sivuuttaa tutkittaessa saamenkielistä kirjakulttuuria. Vaikka myös saamelainen kirjakulttuuri lähti liikkeelle kirkonmiesten avulla, sen todellinen kehitys alkoi saamelaisten kielimestareiden ja kirjailijoiden ansiosta.

Suomen ensimmäinen saamelainen kirjailija Pedar Jalvi (1878–1916) aloitti uransa kirjoittamalla suomenkielisiä artikkeleita Jyväskylässä ilmestyneissä julkaisuissa. Näissä hän kuvailee joikuja seuraavasti: ”Ne kuvaavat lappalaisen sieluelämää, hänen kärsimyksiään ja toiveitaan. Ne ovat Saami-kansalle kallis kansallinen ominaisuus ja niitä löytyy tuhansia ”Turjan tunturin takana”. Opettakoot ne Saami-kansaa katsomaan kansansa muinaisuuteen ja näkemään niissä entiskansan hengen kykyjä. Samalla viittokoot ne tietä nousevalle saamelaispolvelle uusien ja perempien luomiseen.” (1915, 89.)

Jalvin kirjoituksen kaltaiset aikalaiset arviot antavat perusteita vaatia, että saamen kirjakulttuuria on tutkittava holistisella lähestymistavalla, joka huomioi myös saamelaisten perinteiset kommunikaation muodot. Ymmärrän kirjahistorian kirjakulttuurin historian tutkimuksena. Se ei ole vain yhteisön saavutusten tarkastelua, vaan nostaa esiin niin myönteisiä saavutuksia kuin esteitä ja ristiriitojakin, etenkin yhteisön kirjakulttuurin alkuvaiheisiin syvennyttäessä.

Jyväskylän yliopiston historia alkaa ensimmäisestä suomenkielisestä opettajaseminaarista, ja on mielenkiintoinen sattuma, että tuosta seminaarista valmistui myös Suomen ensimmäinen saamelainen kirjailija Piehtar Helander, jota seminaarin ystävät kutsuivat Pekka Pohjansäteeksi. Hän saapui seminaariin vuonna 1911 ja valmistui vuonna 1915.

Helander valittiin Jyväskylän Mies-toverikunnan Äänenkannattajan toimittajaksi, jolloin hän kirjoitti hänen ensimmäinen tekstinsä ”Lapista”, jossa hän selitti saamelaisten opetuksen ongelmia ja kehitystarpeita. On huomattava, että vuoden 1911 kirjoituksessaan hän käytti termiä ”saamelainen” eikä ”lappalainen”.

Jo saamelaisen katekeetta Aslak Laiti (1837–1895) toivoi seminaarin perustamisvuotena 1863 kirjoittamassaan artikkelissa, että seminaariin pääsisi saamelaisiakin opiskelijoita. Mainittakoon myös, että, että Jyväskylän Kasvatusopillisessa Korkeakoulussa toiminut professori Matti A. Sainio kirjoitti Pedar Jalvin elämäkerran, joka julkaistiin vuonna 1966.

Jyväskylän yliopiston kannalta pitää korostaa Jalvin roolia. Jyväskylässä opiskellut Jalvi saamelaisuutta esitelleenä kirjoittajana on osa saamelaisen kirjakulttuurin historiaa mutta myös osa siihen kohdistuvan tutkimustoiminnan historiaa. Opiskeluaikanaan Jalvi julkaisi kirjoituksia Keski-Suomessa, Kotiseudussa sekä runokokoelman Muottačalmit (Lumihiutaleet), jonka nimi viittaa hänen lapsuutensa kotiseutuun Ohcejohka/Utsjoen alueella.

Nimen muuttaminen omakieliseksi on tavallista monien alkuperäiskansojen parissa. Niiden jäsenet pyrkivät usein sekä nimittämään omiaan seutujaan omakielisin paikannimin että itseään oman kansan kielellä. Näin he pyrkivät palauttamaan alkuperäiset paikan- ja henkilönnimet sen sijaan että käyttäisivät valtakulttuurin toimijoiden antamia nimiä. Esimerkiksi Pedar Jalvi päätti vaihtaa nimensä opiskelun aikana.

Suomen kielen lehtori Frans A. Hästesko tutustutti Jalvin kotiseutututkimukseen järjestämällä kotiseutuiltoja, jolloin opiskelijat esittelivät omaa synnyinseutujaan. Koska hän oli ainut, joka oli kotoisin Sápmin seudulta (tuolloisena alueen nimityksenä oli Lappi Miestoverikunnan raportissa), häntä pyydettiin muutaman kerran esittelemään omaan kotiseutuaan, mikä herätti paljon kiinnostusta opiskelijoiden parissa.

•

Keskustelu-osiossa julkaistaan tieteeseen tai tiedeyhteisöön liittyviä mielipidekirjoituksia, jotka edustavat niiden kirjoittajien omia näkemyksiä. Voit tarjota osioon omia puheenvuorojasi. Lue ensin ohjeet kirjoittajalle.

•

Lue myös:

Eettiset ohjeet ovat tasapainoilua tutkimuksen vapauden ja muiden arvolähtökohtien välillä – ja näin on myös saamelaisia koskevassa tutkimuksessa

Entisajan magiaa Pohjoismaissa – Magia yhdisti viikinkejä, noitia ja kansanuskomuksia

Kotoperäiset kielet monikielisessä Suomessa – Millainen on karjalan kielen asema?