Kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu Riikonen kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehteen kiinnostavan arvion allekirjoittaneen kirjoittamasta kaksiosaisesta, juuri korona-ajan alkaessa julkaistusta Turun yliopiston 100-vuotishistoriasta. Hän on uhrannut tarkasteluun kiitettävän määrän tarmoa, mitä arvostan. Riikosen arviossa on kuitenkin useita sangen erikoisia näkökulmia, joita on syytä kommentoida.

Ennen kaikkea Riikosen arvio tuntuu pohjautuvan epärealistiseen käsitykseen siitä, millaiset resurssit teosten kirjoittamiseen oli käytössä. Siksi hänen lähestymistapansa jää monissa kohdin hedelmättömäksi.

Mainittakoon, että historiaprojektin resurssina oli yksi tutkija – tämän kirjoittaja – ja yksi apulainen. Aikaa oli neljä vuotta, joista niistäkin kaksi 50-prosenttista. Kun samaan aikaan osui yhden vuoden laitosjohtajuus, tehokas peliaika oli rajallinen. Lisäksi samaan pakettiin kuului Turun Suomalaisen Yliopistoseuran historian kirjoittaminen. Allekirjoittanut kirjoitti koko tekstin, kun apulaisen toimenkuvana oli lähteiden keruu, mukanaolo haastatteluissa, niiden litterointi ja kuvatoimitus.

Riikosen oletukset rakentuvat myös virheellisiin oletuksiin siitä, kuinka paljon työssä saattoi rakentaa olemassa olevan tutkimuksen pohjalle. On täysin virheellistä väittää, että ensimmäinen osa perustuisi ensisijaisesti Kaarlo Jäntereen ja Tauno Perälän kirjoihin ja muu materiaali olisi vain ”ohella”.

Myös ensimmäinen osa kirjoitettiin alkuperäismateriaalista käsin, ja suuri osa oli materiaalia, jota Jäntere ja Perälä eivät ole hyödyntäneet tai koskaan nähneetkään. Sitä paitsi instituutioiden historioiden kirjoittamisen perusteet ovat täysin muuttuneet 1970-luvusta – saati 1940-luvusta.

Todella oudoksi koin Riikosen vähättelyn teoksiin käytetyistä haastatteluista: niitä on hänen mukaansa ”jonkin verran”. Minulle tulee mieleen hiukan erilainen määrittely työmäärästä, minkä noin noin 50 ihmisen haastatteleminen 60 eri haastattelussa edellyttää. Ehkä Riikosella ei ole vastaavasta kokemusta.

Se käy myös ilmi, että Riikonen on oman alansa asialla. Hän peräänkuuluttaa jatkuvasti, kuinka humanisteista olisi pitänyt kirjoittaa enemmän. Hänen mukaansa on jopa ”hieman noloa”, että Paavo Ravilan eräs julkaisu on mainittu Helsingin yliopiston historiassa, mutta ei Turun yliopiston historiassa. Selittämättä jää, mikä siinä on noloa. Kenties ihan kaikki eivät ole juuri kyseisen julkaisun noin käänteentekevästä merkityksestä aivan samaa mieltä? Riikosella on toki täysi oikeus omiin nolouskriteerihinsä.

Hyvin hämäräksi jää myös se, mistä olisi löytynyt tila kaikille niille detaljeille, joita Riikonen kaipaa, ja keitä ne olisivat kiinnostaneet teoksessa, jossa oli määrä kirjoittaa kokonaisuudesta ja muustakin kuin humanisteista. Jo nyt teos paisui ensimmäisen tehtävänannon mukaisesta yhdestä niteestä kahdeksi.

Riikonen soimaa myös, että kuvaus professorien ja tutkijoiden toiminnasta yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ja Turun kaupungin kulttuurielämässä on ”riittämätön”, ja olisi pitänyt selvittää jopa professorien osoitteita ja asunto-oloja. Nähtävästi meillä tosiaan on erilaiset näkemykset merkittävyydestä.

Kovin kaukana reaalimaailmasta on myös kritiikki, että toisessa osassa ei ole esitelty tarpeeksi eri alojen professorien ja tutkijoiden profiileja ja saavutuksia. Riikonen tuntuu kaipaavan matrikkelia eikä tutkimusta. Sellaisessa kutakin tiedekuntaa (tai luultavimmin kutakin oppiainetta) koskevaa osuutta olisi voinut ymmärtää ainoastaan niiden edustaja.

Seuraavassa vaatimuksessa maan pinta jätetään sitten lopullisesti. Riikosen mielestä teoksessa pitäisi nimittäin olla huomattavasti lisää opiskelijoista. Tämän hän toteaa, vaikka hän on voinut jo alkusanoista lukea, että tämä näkökulma on tarkoituksella rajattu pieneksi – juuri siksi, että ylioppilaskunnan historiasta on jo olemassa hyvin laaja kaksiosainen historia ja sen lisäksi on parhaillaan menossa projekti, joka vie ylioppilaskunnan historian yksiin kansiin ja tuo sen nykypäivään asti. Näin ollen on Riikosen huomautuksen motiivit jäävät todella hämäriksi.

Lopuksi Riikosen mielestä ei ole hyödynnetty riittävästi lähdekirjallisuutta. Hänen antamansa ehdotukset eivät kuitenkaan kosketa kuin taustoja eivätkä edes niiden ytimiä.

En kokenut Riikosen arviota Turun yliopiston historiasta kokonaan negatiiviseksi. Mutta valitettava tosiasia on, että se on enemmänkin hurskas haavekuva siitä, millainen olisi täysin rajoittamattomin aika-, raha-, henkilö-, tila- ja julkaisuresurssein toteutettu yliopistohistoria.

Kaunis unelma, mutta ei todellisuutta. Ei muuallakaan kuin Turussa.

•

Lue myös:

Ei ihan minkä tahansa suvun kronikka – Neovius-Nevanlinnan suku on poikinut muun muassa matematiikan professoreita

Iiro Kajanto – latinaa antiikista uudempiin aikoihin

Vastuullinen historiantutkimus

•

Keskustelu-osiossa julkaistaan tieteeseen tai tiedeyhteisöön liittyviä mielipidekirjoituksia, jotka edustavat niiden kirjoittajien omia näkemyksiä. Voit tarjota osioon omia puheenvuorojasi. Lue ensin ohjeet kirjoittajalle.