Valosaaste, liikavalo, hukkavalo, häiriövalo… Rakkaalla lapsella on monta nimeä, viheliäisellä riesalla niitä on vielä enemmän. Pilkkopimeää yötaivasta ei tahdo löytyä enää juuri mistään – ei ainakaan kohtuullisen matkan päästä – kun liikenneväylien, julkisten rakennusten ja asuinalueiden valot kajastavat entistä laajemmalle.

Tähtitieteilijät ovat havahtuneet valon aiheuttamaan ongelmaan jo vuosikymmeniä sitten. Kosmoksen kohteiden tutkiminen edellyttää täydellistä pimeyttä, eikä sitä ollut enää tarjolla yliopistojen ja tutkimuslaitosten lähiympäristössä.

Kaukoputkien sijoituspaikoiksi on valikoitunut korkeita vuoria, joiden laella pääsee pakoon sekä pilviä, havaintoja häiritsevää ilmankosteutta että haitallista valoa. Nykyisin kaikki merkittävät havaintolaitteet ovat kilometrien korkeudella laajojen autiomaiden laidoilla kohoavissa vuoristoissa tai tuliperäisten saarten yksinäisillä huipuilla.

Suurin osa maailmasta on jo joutunut valon valloittamaksi. Muutama vuosi sitten tehdyn tutkimuksen mukaan enää vajaa viidennes maapallon liki kahdeksasta miljardista ihmisestä voi suunnata katseensa kotiseudullaan jokseenkin pilkkopimeälle taivaalle.

2000-luvulla on todettu, että ylenpalttisesta valon syytämisestä ympäristöön on haittaa muillekin kuin kouralliselle tutkijoita ja tähtiharrastajia. Kyseessä on laaja-alaisin ympäristömuutos viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana, mutta silti se on jäänyt useimmilta noteeraamatta.

”Ongelmana on, että häiriövalolle ei ole virallista määritelmää”, Jari Lyytimäki harmittelee.

”Esimerkiksi haitallisena pidetylle melulle on lainsäädännössä selkeät raja-arvot. Valolle sellaisia ei ole.”

Oikeastaan valon määrälle on asetettu minimi muttei maksimia. Säädöksistä löytyvät normit sille, kuinka paljon erilaisissa kohteissa tarvitaan valoa, jotta liikkuminen on turvallista. Liiallisen eli tavalla tai toisella haitallisen valon määrää ei ole määritelty.

”Toki voidaan mitata, kuinka paljon valoisampi yötaivas on luonnonmukaiseen tilaan verrattuna, mutta sillä ei ole arkielämän tai yhteiskunnan kannalta kovin suurta merkitystä. Ei ainakaan niin suurta, että ihmiset huolestuisivat asiasta.”

Silläkin on vaikutuksensa, mitä käsitettä käytetään. Valosaaste mielletään helposti liiankin negatiiviseksi, kun hukka- tai viime aikoina yleistynyt häiriövalo kertoo selkeämmin ja ymmärrettävämmin, että kyse on monin tavoin haitallisesta tekijästä.

”Valo, oli se sitten keino- tai luonnonvaloa, on kulttuurisesti kuitenkin useimmille ihmisille hyvin positiivisesti latautunut asia, joten valosaaste luo terminä vähän turhan kärjekästä vastakkainasettelua. Ympäristönsuojelun näkökulmasta se tietysti on osuva nimitys.”

Ihmiskunnan pyrkimyksellä syrjäyttää pimeys valolla on paitsi geneettinen, myös kulttuuriin pohjaava perusta.

”Pimeys liitetään vahvasti pahuuteen ja vaaraan, nykypäivänä etenkin viihdeteollisuudessa. Ja toki päivänvalossa näkemään sopeutuneelle eliölle, jollainen ihminenkin on, pimeys on olotila, jossa aistien varassa ei niin hyvin pärjää.”

Silti iso osa maailman eliölajeista elää ja toimii aktiivisesti nimenomaan pimeässä tai vähintään hämärässä, hyönteisistä arviolta jopa kaksi kolmasosaa.

Erityisesti viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden kuluessa on saatu yhä lisää tutkimustuloksia, joiden mukaan pimeyden holtiton valaiseminen ei olekaan pelkästään hyvä asia, ei edes ihmisen kannalta.

Unihäiriöt ja nukkumisvaikeudet ovat lisääntyneet, ja yhtenä syynä siihen on luontaisen vuorokausirytmin pirstoutuminen. Monin paikoin yö ei enää erotu päivästä, kun keinovalo syrjäyttää hämärän ja pimeyden.

Urbaani ympäristö on niin valoisa, että yöllinen pimeys on luotava sisätiloihin keinotekoisesti tilkitsemällä ikkunat umpeen pimennysverhoilla.

”Yksi syy heräämiseen on se, että valon määrä on lisääntynyt valtavasti. Haittavaikutukset ovat käyneet yhä selvemmiksi, vaikka samaan aikaan olemme tottuneet siihen, että kaikki paikat on valaistu.”

Haittojen selvittäminen ei kuitenkaan ole aina ihan yksinkertaista tai suoraviivaista, sillä valon lisäksi monet muutkin häiriötekijät ovat maailmassa yleistyneet. Siksi tutkimusta tehdään hyvin monimuotoisesti.

”Laboratorioissa toteutetaan koejärjestelyjä, joissa eliöitä altistetaan erilaisille valon määrille, laaduille ja rytmeille, ja katsotaan, miten se vaikuttaa niiden elintoimintoihin. Luonnossa vastaavasti testataan esimerkiksi erilaisia ulkovalaistuksen vaihtoehtoja ja tarkastellaan lähiympäristön eliöiden reaktioita.”

Jonkin verran on myös laaja-alaisempaa tutkimusta, jossa pyritään selvittämään valosaasteen vaikutusta kokonaisiin ekosysteemeihin. Silloin on tärkeää sisällyttää tutkimukseen myös muut luonnon ja ympäristön tilaan vaikuttavat tekijät, kuten ilmastonmuutos ja ilmansaasteet.

”Ympäristöön ja eliöihin vaikuttavat valon lisäksi melu, tärinä ja erilaiset saasteet. Toistaiseksi ei oikein tiedetä, kuinka suuri osuus eri tekijöillä on populaatioiden elinympäristöihin.”

Pelkästään valon määrää vähentämällä ei varmuudella kyetä takaamaan elinolosuhteiden säilymistä suotuisina. Lyytimäen mukaan nimenomaan häiriövalon vaikutuksia on kuitenkin helppo rajoittaa.

”Valopäästöt vähenevät välittömästi, jos valoja himmentää tai kytkee ne pois päältä siksi aikaa, kun ihminen ei niitä tarvitse.”

Valo ei jää ilmakehään tai ylipäätään ympäristöön vuosikymmeniksi tai -sadoiksi toisin kuin hiilidioksidi, metaani tai raskasmetallit. Sikälikin puhuminen valosaasteesta on aavistuksen harhaanjohtavaa. Naps ja valot sammuvat.

Suomessa valosaasteen vaikutuksia tutkitaan Lyytimäen mukaan toistaiseksi valitettavan vähän. Edellytyksiä sille olisi etenkin huomioiden maamme erityisolosuhteet.

Kesällä on valoisaa yölläkin, ja Lapissa paistaa jopa aurinko. Toisaalta talvella valon määrä on kaamosaikaan hyvin vähäinen. Kuten Pohjanmaalla sanotaan, sydäntalvella on ”kaks pimiää vastakkain”.

Maailman väestöstä murto-osa asuu alueilla, joilla valaistusolosuhteet vaihtelevat luonnostaan yhtä paljon kuin Suomessa.

”Meillä on myös moniin muihin maihin verrattuna omanlaisensa valaistuskulttuuri ja -tekniikka. Rahoituksen saaminen uudelle alalle, jolla ei ole asiaan keskittyneitä tutkijoita tai vakiintuneita tutkimuslaitoksia, on kuitenkin vaikeaa.”

Yksittäisistä eliölajeista on tutkittu esimerkiksi kiiltomatoja. Loppukesän hämärtyvissä illoissa lentokyvyttömät naaraat houkuttelevat koiraita bioluminesenssiin perustuvalla vihreällä hohteella.

Jos hukkavaloa on runsain mitoin, himmeä hehku jää lentäen liikkuvilta koirailta huomaamatta tai naaraat eivät sytytä ”lamppuaan” ollenkaan, jolloin kiiltomatojen lisääntyminen vaikeutuu.

Mututuntuman perusteella kiiltomatojen määrä on vähentynyt, mutta muutama vuosi sitten julkaistun tutkimuksen mukaan on vaikea sanoa, ovatko populaatiot todella kutistuneet vai ovatko ihmiset entistä arempia liikkumaan pimeässä maastossa – jos sellaisen onnistuvat ylipäätään löytämään.

”Ihan perustietoakin puuttuu esimerkiksi siitä, miten valoisat kesäyöt vaikuttavat valosaasteen haittoihin. Tutkimuksen lisääminen olisi sikälikin tärkeää, että maamme ympäristö on muutenkin muuttumassa nopeasti etenkin ilmastonmuutoksen myötä.”

Yksi kysymysmerkki on, miten lumipeitteen muutokset yhdessä keinovalon lisääntymisen kanssa vaikuttavat ympäristön valoisuuteen. Kun eteläisessä Suomessa lumettomat talvet yleistyvät, ulkovalaistusta joudutaan lisäämään.

Toisaalta lumeton maa ei heijasta valoa taivaalle tai muuallekaan samalla tavalla kuin hohtavat hanget. Valaistuksen suunnittelussa on siitä huolimatta oltava entistä huolellisempi.

”Usein ajatellaan, että Suomi on pimeä Pohjolan perukka, mutta valon käyttö on meillä silti varsin runsasta. Asutut alueet ovat meillä hyvin valoisia, ja niitä valaistaan ympäri vuoden.”

Tutkimuksen kannalta valoisat kesäyöt ovat sikäli haasteellisia, että silloin ei keinovaloja kuitenkaan käytetä läheskään samassa mitassa kuin pimeämpinä vuodenaikoina. Toisaalta monissa tapauksissa eliölajien käyttäytymiseen vaikuttavat pienetkin muutokset valon määrässä.

Jos eliöt ovat sopeutuneet toimimaan meidän kannaltamme säkkipimeässä, ei tarvita kovin isoa valoisuuden kasvua, jotta vaikutukset ovat merkittäviä.

Esimerkiksi öiseen aikaan muuttavien lintujen suunnistaminen perustuu Kuuhun ja tähtiin. Jos ja kun keinovalot hukuttavat ne loisteeseensa, lintujen suuntavaisto menee sekaisin.

”Rannikoilla on havaittu, kuinka linnut törmäilevät majakoihin ja muihin valaistuihin rakennelmiin, kun ne harhautuvat lentoreiteiltään.”

Monissa tapauksissa on kuitenkin vaikea sanoa, onko valosaasteen vaikutuksissa kyse kausaliteetista vai korrelaatiosta. Lisäksi usein on vaikea määrittää, kuinka merkittävä osatekijä valoisuuden lisääntyminen on, jos samaan aikaan esimerkiksi melun määrä kasvaa.

Keväisin ja syksyisin – ennen valoisia kesäöitä ja niiden jälkeen – valosaaste antaa luonnolle vääränlaisia viestejä siitä, missä kohtaa vuodenkiertoa ollaan menossa.

”Lehtipuiden silmut saattavat avautua liian aikaisin, ja vastaavasti puiden valmistautuminen talven kylmiin oloihin voi viivästyä. Valon vuodenaikojen mukainen vaihtelu on niiden kohdalla ratkaiseva tekijä.”

”Juhannuksen aikoihin haittoja ei kovin paljon ole, mutta eipä silloin toisaalta ole kovin paljon keinovaloakaan.”

Kansainvälistä yhteistyötä tehdään valosaastetutkimuksessa siinä missä muillakin aloilla. Yksi asiaan keskittynyt organisaatio on International Dark-Sky Association eli IDA. Nimensä mukaisesti sen painopiste on pimeän tähtitaivaan suojelussa, mutta IDAn toiminta hyödyttää laajemminkin alan tutkimusta.

”IDAn keräämässä tietokannassa on jo nelisentuhatta valosaastetutkimukseen liittyvää julkaisua. Siitä on suurta hyötyä aiheeseen paneutuville tutkijoille.”

Kansainvälisiä projekteja on toteutettu esimerkiksi EU-rahoituksella, mutta suurin osa tutkimuksista on yksittäisten yliopistojen ja tutkijoiden hankkeita.

Tarvetta koordinoidummalle toiminnalle kyllä olisi. Valosaasteen haitoista tiedetään vielä liian vähän, ja suuri yleisö ei tiedosta sitä ongelmaksi välttämättä ollenkaan. Jonkin verran turismin puolella on alettu käyttää pimeitä paikkoja vetonaulana, mutta useimmissa maissa sellaisten turvaaminen on ihan alkutekijöissä.

Toisaalta esimerkiksi Ranskassa on jo kirjattu lakiin tarkat säädökset ulko- ja mainosvaloista valaisimien teknisiä yksityiskohtia myöten. Lyytimäki ei pidä moista välttämättä parhaana mahdollisena keinona valosaasteen vastaisessa kamppailussa.

”Vaikka lakeja ja ohjeistusta olisikin, valvonnan kanssa on usein niin ja näin. En ole täysin vakuuttunut, että kovalla lainsäädännöllä ongelmia saataisiin kuriin. Monesti kyse on yksittäisten ihmisten tekemistä jokapäiväisistä tai -öisistä päätöksistä. Jos he eivät halua valaista taloa tai pihaa järkevästi, he valaisevat ne sitten jollain muulla tavalla.”

Lyytimäen mukaan olisi oleellista jakaa tietoa järkevästä valaistuksesta siinä vaiheessa, kun rakentamista tai remontoimista suunnitellaan.

”Valaistuksen ammattilaiset osaavat meilläkin jo suunnata valoa oikein, juuri sinne missä sitä tarvitaan. Nykytekniikalla se onnistuu hyvinkin tarkasti. Se pitää vain ottaa huomioon siinä vaiheessa, kun päätöksiä tehdään.”

Yksi olemassa oleva ja testattu ratkaisu on älyvalaistus. Esimerkiksi kevyen liikenteen väylillä valaistus voidaan toteuttaa siten, että liiketunnistimet himmentävät ja kirkastavat katulamppuja sen mukaan, onko liikkujia vai ei.

Yhä yleisemmäksi käyvää LED-tekniikkaa voidaan pitää sekä uhkana että mahdollisuutena. LED-lamput säteilevät ”valkoista” valoa eli niiden aallonpituusjakauma on laaja. Spektrin lyhytaaltoisin osa vain on monessa suhteessa kaikkein haitallisinta sekä hyönteisten että nisäkkäiden kannalta.

”Lisäksi LEDit ovat niin tehokkaita ja taloudellisia, että ne eivät juurikaan kannusta valaistuksen säätämiseen. Pikemminkin päinvastoin, sillä ’ilmaista’ valoa tulee käytettyä enemmän kuin olisi edes tarpeen.”

Sähkön hinta on ollut kuluvana vuonna rajussa nousussa, joten se voi tehdä ”ilmaisesta” valosta sen verran tyyristä, että valoa ei ihan surutta holvata joka paikkaan.

”Kaupunkeihin pystytetyt valomainostaulut ovat joka tapauksessa melkoisia energiasyöppöjä, koska ne ovat toiminnassa ja niiden pitää näkyä myös päiväsaikaan. Niiden kohdalla onkin ollut jonkin verran polemiikkia häiriöstä, jota ne aiheuttavat iltaisin ja öiseen aikaan.”

Valosaasteesta on jo niin paljon tietoa, että siltä pohjalta on hyvät mahdollisuudet valistaa ihmisiä sen haittavaikutuksista. Tiedon jakaminen ei kuitenkaan ole aina helppoa, ja se vaatisi resursseja – joita ei välttämättä ole.

”Paras tapa olisi varmaan se, että meillä toteutettaisiin entistä enemmän ’hyvin valaistuja’ kohteita, joissa annetaan arvo myös pimeydelle. Valoa pitää olla sen verran, että liikkuminen on helppoa ja tuntuu turvalliselta, mutta silti pystyy aistimaan myös pimeyden.”

Se voisi herättää suuren yleisön huomaamaan, miten huonolaatuista urbaani valoympäristö usein on, kuten Lyytimäki asiaa luonnehtii.

”Tulevaisuus näyttää kuitenkin pelottavan valoisalta, kun pimeyden eri vivahteet häipyvät näkyvistä.”