Varhaiset tieteenhistorioitsijat pyrkivät selittämään nykyaikaisen luonnontieteen synnyn ja sen perimmäisen luonteen 1900-luvun alkupuolella ja puolivälissä yleensä tieteen sisäisillä tekijöillä. Tämä tarkoitti sitä, että historioitsijat yrittivät pitää tutkimuskohteenaan ja tieteellisen kehityksen ensisijaisena selityksenä tieteen ideoita, käsitteitä, menetelmiä, teorioita, löydöksiä, havaintoja ja kokeissa tapahtuneita ajallisia muutoksia. Hyvän esimerkin näin suuntautuneesta tutkimuksesta tarjoaa ranskalaisen Alexandre Koyrén (1892–1964) Études Galiléennes (1939).

Kyseisen perinteen haastajaksi nousi 1930-luvun lopulta lähtien uudenlainen tieteensosiologinen tutkimustapa, joka perusti selityksensä tieteen ulkoisiin tekijöihin. Nämä tutkijat kohdistivat huomionsa tieteen yhteiskunnallisiin, taloudellisiin ja poliittisiin vaikutuksiin, organisaatioiden muotoon, sosiaalisiin käytäntöihin ja niiden seurauksiin, sosio-kulttuurisiin arvostuksiin sekä tiedepolitiikkaan. Tämä uusi tutkimusperinne alkoi hahmottua yhdysvaltalaisen Robert K. Mertonin väitöskirjan Science, Technology and Society in Seventeenth-Century England (1938) myötä.

Tieteensosiologia oli Mertonin tutkimuksen julkaisun aikoihin vasta alkutekijöissään, joten työhön sisältyi selvää uutuusarvoa sekä sisällöllisessä että menetelmällisessä mielessä. Merton pyrki yhdistämään käsityksen tieteen historiallisesta kehityksestä aikakauden todelliseen sosiaaliseen ympäristöön ja käytti tämän yhteyden osoittamiseen muun muassa tilastollisia menetelmiä (Cohen 1990, 15–21).

Tieteen sisäisiä tekijöitä tutkineet historioitsijat eivät kyenneet samaan. Esimerkiksi Koyré puhui edellä mainitussa tutkimuksessaan nopeuden, kiihtyvyyden ja liikevoiman käsitteellisestä kehityksestä onnistumatta yhdistämään näitä koskenutta keskustelua yrityksistään huolimatta varhaisen uuden ajan sosiaaliseen kontekstiin.

Mertonin tieteellistä työtä voi pitää nykyaikaisen tieteensosiologian perustana. Tieteen ulkoisiin tekijöihin kohdentuneella tutkimuksella oli jo alkuvaiheessa sisäistä kehitystä tutkinutta perinnettä syvällisempi merkitys nykyaikaisen tieteentutkimuksen kehityksessä. Tämä johtui siitä, että ensin mainittu kykeni kontekstoimaan tieteen kehityksen yhteiskunnalliseen taustaan jälkimmäistä paremmin.

Science, Technology and Society in Seventeenth-Century England (1938) oli ensimmäisiä vakavasti otettavia yrityksiä suunnata huomio tieteen sosiaaliseen kontekstiin. Tieteen sisäisten ja ulkoisten tekijöiden ensisijaisuutta painottaneiden perinteiden välinen kiista oli noussut ensimmäisen kerran esiin jo 1800-luvun puolivälissä ranskalaisen positivistin Auguste Comten (1798–1857) ja hänen seuraajiensa alettua pohtia tieteen suhdetta yhteiskuntaan (Pyenson 2002a, 5–6). Taustalla vaikutti lähinnä Comten kirjoituksista liikkeelle lähtenyt positivistinen ajattelutapa, joka pyrki löytämään kullekin tieteenalalle yksilölliset menetelmälliset ja teoreettiset perusteet unohtamatta alojen historiallista kehitystä.

Varhaisten positivistien ongelmana oli kuitenkin se, etteivät he kyenneet yhdistämään tieteen kehitystä samalla tavalla sen sosiaaliseen taustaan kuin Merton. Science, Technology and Society in Seventeenth-Century Englandin (1938) uutuusarvo nojasi huomattavalta osin siihen, ettei Merton keskittynyt yksittäisten tieteenharjoittajien esittämiin tuloksiin tai tieteen sisäisten tekijöiden analyysiin, vaan pyrki löytämään vaikuttavan yhteyden tieteenharjoittajien sosiaalisen ympäristön, uskonnollisten käsitysten ja tieteellisten väittämien välille (Merton 1990b, 306–307).

Merton pyrki löytämään 1600-luvun tieteen ja puritaanisen etiikan välille selvän ideologisen yhteyden. Puritanismi oli Englannissa syntynyt katolisen kirkon käytäntöjä kritisoinut protestanttinen liike, jonka mukaan kirkollinen elämä ja julkinen hallinto tuli järjestää Raamatun mukaan. Mertonin tutkimuksen lähtökohdan muodosti niin sanottu puritanismiteesi (Puritan thesis; Merton thesis), joka väitti varhaisen uuden ajan tieteen nojanneen aikakauden puritaanien esittämiin menetelmällisiin ja teoreettisiin uudistuksiin (Pyenson 2002a, 5–6). Huomattava osa näistä uudistuksista koski tieteen ja teknologian välistä suhdetta. Merton katsoi puritaanien parantaneen tieteellisillä toimillaan soveltavan luonnontieteen kehitystä erityisesti merenkulun, kaivosteollisuuden ja sotateknologian aloilla. (Merton 1990b, 314–315.)

Comten Cours de philosophie positivesta (6 osaa, 1830–1842) voitiin löytää periaatteessa samansuuntainen tieteen ja uskonnon välistä yhteyttä painottava idea, mutta tutkimus ei korostanut tieteen ja uskonnon välitöntä vuorovaikutusta samalla tavalla kuin Mertonin työ, vaan keskittyi pikemminkin tieteen menetelmälliseen kehitykseen. Comte kuvasi tieteen ja uskonnon yhteyden lähinnä tieteen pyrkimyksenä puhdistua uskonnollisista painotuksista pitkän hitaan kehityksensä aikana.

Samalla tavalla ongelmallisia olivat niin kutsutun konfliktiteesin (conflict thesis; warfare thesis) piirissä esitetyt väittämät. Perinteen tunnetuimmat muotoilut ovat englantilais-yhdysvaltalaisen John William Draperin (1811–1882) History of the Conflict between Religion and Science (1874) ja yhdysvaltalaisen Andrew Dickson Whiten (1832–1918) A History of the Warfare of Science with Theology in Christendom (2 osaa, 1896). Ensin mainittu hyökkäsi huomattavan näkyvästi katolista kirkkoa vastaan ja yritti romuttaa sen erehtymättöminä pidetyt käsitykset luonnontieteen kehityksestä ja kyvystä vastata yhteiskunnan asettamiin haasteisiin. Katolisen kirkon dogmaattinen auktoriteetti oli Draperin mukaan voimakkaasti tieteen vapauden vastainen ja kirkko itsessään tieteen todellinen vihollinen (Draper 2009, vii–viii).

Siinä missä Merton pyrki löytämään tieteen ja uskonnon välille todellisen historiallisen yhteyden, tähdensi Draper tieteenhistorian tehtävänä tieteen ja uskonnon välisen eron korostamista. Tieteenhistorian ei tullut hänen mukaansa tutkia ainoastaan ihmiskunnan vuosisatojen aikana saavuttamien tieteellisten tulosten historiallista arvoa, vaan samalla sen tuli kertoa avoimesta konfliktista kahden yhteiskunnassa vaikuttavan voiman eli laajenemaan pyrkivän intellektuaalisen vapauden ja konservatiivisuuteen taipuvaisen uskonnollisen ajattelun välillä (Draper 2009, vi).

Whiten tutkimus oli tyyliltään jonkin verran sovinnollisempi kuin Draperin. Sen tavoitteena oli pyrkimys nostaa esiin laaja, osittain näkymättömänä pysynyt kamppailu tieteellisen vapauden ja uskonnollisten dogmien välillä. Whiten mukaan tämä kamppailu oli kestänyt useita vuosisatoja ja jatkui yhä hänen aikanaan. Väite oli huomattavan poleeminen, mutta tutkimuksen historiallista arvoa lisäsi jonkin verran se, että White pyrki kiinnittämään huomiota kiistan osapuolten luonteeseen, strategioihin ja menetelmiin sekä huomioimaan lisäksi kompromissit ja väliaikaiset sopimukset, joita varsinkin tieteenharjoittajat olivat hänen mukaansa joutuneet esittämään myönnytyksinä uskonnon ylivaltaa vastaan (White 2009, iix–ix).

Science, Technology and Society in Seventeenth-Century England (1938) oli teoreettisessa mielessä huomattavan paljon kehittyneempi kuin Comten, Draperin ja Whiten tutkimukset. Tämä johtui siitä, että Merton pyrki analysoimaan tieteen institutionaalisen aktiivisuuden suhteessa yhteiskunnan muihin osa-alueisiin ja kehittämään tieteen yhteiskunnallisuuden perustaksi tutkimuksen universaalisuuteen, tulosten julkisuuteen, tutkijoiden pyyteettömyyteen sekä menetelmien kriittisyyteen ja arvovapauteen nojaavat normit. (Ks. Merton 1973a, 270–278.)

Vaikka nämä eivät tulleet vielä vuoden 1938 tutkimuksessa esiin yhtä täsmällisesti kuin myöhemmin, piti Merton selvänä, että kyseiset tieteen eetokseksi kutsutut säännöt vaikuttivat kaiken tieteellisen toiminnan taustalla. Varhainen uusi aika ei poikennut tällöin tieteen avoimuuden tai tulosten kriittisen arvioinnin osalta jyrkästi myöhemmistä aikakausista. (Merton 1990d, 338–339.) Mertonin tutkimuksen perusteella vaikutti näin ajatellen selvältä, että varhaisen uuden ajan aikana noussut tieteellinen katsomus nojasi tieteen avoimuuden ja kriittisyyden vaatimuksiin sekä tutkijoiden kykyyn tuottaa aikaisempaa täsmällisempiä tutkimustuloksia yhteiskunnan talouden ja teknologian edistämiseksi.

Vaikka Merton oli perehtynyt suhteellisen laajasti muun muassa Comten, Émile Durkheimin (1858–1917) ja Herbert Spencerin (1820–1903) 1800-luvun puolivälin jälkeen ja lopulla julkaisemiin tutkimuksiin ja löytänyt niistä monia käyttökelpoisia ideoita tieteen tulosten ja sosiaalisten olosuhteiden välisen suhteen avaamiseksi, tarjosi saksalaisen yhteiskuntatieteilijän Max Weberin (1864–1920) Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus (1905–1906) lopulta tärkeimmän ideologisen perustan hänen tutkimustyölleen (Merton 1990c, 322).

Tiede oli merkinnyt Weberille ennen kaikkea yhteiskunnallista instituutiota. Tutkimuksen perusväittämän mukaan tieteellinen totuus ei ollut johdettu luonnosta sellaisenaan, vaan sen perustana olivat aina yhteiskunnan tiedolliset, taloudelliset ja sosiaaliset tarpeet. Merton täydensi tätä ajatusta väittämällä, että tieteellinen totuus nojasi aina välttämättä epävarmuuteen ja epäillykseen ja tieteellinen toiminta oli tästä syystä johtuen aina jonkinlaisessa käymistilassa (Merton 1973b, 254). Tieteellisen tutkimuksen jatkuvuus ja tulosten paraneminen vaativat viimekädessä aina kyvykkäiden tieteenharjoittajien intensiivistä työpanosta sekä yhteiskunnallisten instituutioiden tarjoamaa taloudellista ja aineellista tukea (Huff 2003, 14).

Weberin tutkimuksen uutuusarvo oli siinä, että hän oli tutkinut työssään länsimaisen rationalismin ominaispiirteitä suhteessa Arabian, Egyptin, Intian ja muiden korkeakulttuurien kehitykseen. Tutkimus ei käsitellyt kuitenkaan varsinaisesti tieteen, vaan pikemminkin kapitalistisen järjestelmän nousua. Selvityksen keskeisen väitteen mukaan länsimainen yhteiskunta ei ollut omaperäinen laajan sosiaalisen tuotantonsa perusteella, sillä 1600-luvun Euroopan tunnetuksi tekemät tuotannolliset ja hallinnolliset tekijät – uudenlaiset yhteiskunnalliset lait, helposti siirrettävät painokoneet, yliopistot, byrokraattinen virkakoneisto, poliittiset puolueet, valtiollinen hallinto sekä rahan vaihtoon perustunut kapitalistinen talous- ja tuotantojärjestelmä – voitiin löytää muualtakin kuin läntisestä Euroopasta (Pyenson 1993, 289–290; Pyenson 2002b, 263–264).

Tähän väitteeseen ei sisältynyt minkäänlaista ristiriitaa. Tutkimus oli huomattavan analyyttinen ja pyrki saamaan kriittisen vertailun avulla selvyyden siitä, missä suhteessa eurooppalainen yhteiskunta erosi muista korkeakulttuureista. Erityisesti Kiinan sosiaaliset olot olivat kehittyneet huomattavan byrokraattisiksi jo varhain ja luoneet samalla täydellisen rationaalisesti toimivan hallintojärjestelmän. Weber katsoi, että eurooppalainen yhteiskunta oli kuitenkin omaperäinen matematiikan ja yhteiskunnallisen hyödyn keskinäisessä suhteessa toteutuneen tieteellisen ja teknologisen rationalisminsa vuoksi ja tämä poikkesi selvästi muualla maailmassa havaittavasta kehityksestä (Pyenson 1989, 363).

Merton omaksui Weberin teorian jokseenkin sellaisenaan, mutta siirsi tarkastelukulman kalvinistisesta etiikasta puritanismiin. Merton puhui tutkimuksessaan tieteen eetoksesta ja pyrki osoittamaan tieteenharjoittajan roolin moninaisuuden suhteessa tiedeyhteisön ja muun yhteiskunnan odotuksiin. Puritaaneilla oli tutkimuksen mukaan yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, sillä he opettivat yliopistossa, tekivät tutkimusta, kehittivät menetelmiä ja teorioita ja toimivat portinvartijoina tieteellisissä julkaisuissa (Huff 2003, 17–18).

Monet Mertonin väitteistä olivat lähteiden osalta perusteltuja. Häntä on kuitenkin kritisoitu siitä, että puritanismi sai tutkimuksessa huomattavan suuren painoarvon varhaisen uuden ajan tieteellisen nousun selittäjänä. Vaikka puritanismi oli ollut epäilemättä yksi keskeinen tekijä länsimaisen tieteen nousussa, oli Merton tehnyt siitä turhan suoraviivaisesti nykyaikaisen tieteen keskeisimmän momentin. Vaikka hän ei kieltänyt muiden uskontokuntien olemassaoloa ja vaikutusta tieteeseen, merkitsi nimenomaan puritanismi hänelle sekä ideologista että taloudellista kannustinta 1660-luvun Englannissa tapahtuneelle modernin tieteen nousulle (Ben-David 1990, 246).

Mertonin väite joutui tieteenhistorioitsijoiden kritiikin kohteeksi erityisesti 1950-luvun lopulta lähtien. Uusi tutkijapolvi osoitti 1600-luvun tieteellisen kehityksen olleen huomattavan kompleksinen yhdistelmä erilaisia tietoteoreettisia, menetelmällisiä ja sosiaalisia tekijöitä. Puritanismia ei ollut mahdollista pitää ainoana syynä uuden kokeellisen luonnontieteen nousulle (Motzkin 2011, 109).

Englanti oli 1600-luvun jälkipuoliskolla tieteen kärkimaita, mutta Merton oli korostanut sen asemaa liiallisesti ja nähnyt protestanttisen etiikan jonkinlaisena takeena luonnontieteen nousulle. Tosiasiassa englantilaisista varhaisen uuden ajan tieteilijöistä osa oli ollut protestanttisen, osa anglikaanisen ja osa katolisen kirkon jäseniä. Mertonin tutkimus olisi vaatinut tarkempaa erittelyä näiden osalta. Englantilaisen tieteenhistorioitsijan A. Rupert Hallin (1920–2009) esittämän kritiikin mukaan väitelause ”moni 1600-luvun tieteilijä oli puritaani” kääntyi Mertonin tutkimuksessa tahattomasti muotoon ”ihmiset ovat tieteilijöitä, koska he ovat puritaaneja” (Hall 1990, 228).

Mertonin väittämät synnyttivät huomattavan kovan keskustelun 1950- ja 1960-luvuilla, minkä jälkeen uudenaikainen tieteensosiologia saavutti jonkinlaisen kypsyydenasteen seuraavan vuosikymmenen lopulle tultaessa. Tieteen sisäisiä tekijöitä tähdentäneet selvitykset olivat jääneet monessa tapauksessa ikään kuin liian historiattomiksi. Tieteen ulkoisten tekijöiden käyttöä rajoitti puolestaan se, että vaikka tieteellistä faktanmuodostusta oli mahdoton irrottaa sosiaalisesta kontekstista, selittivät ulkoiset tekijät enemmän tieteellisten tulosten taustalla vallitsevia yhteisöllisiä vaikutuksia kuin tulosten todellisia muodostusperiaatteita.

Ensimmäisiä vakavia yrityksiä tämän ongelman ratkaisemiseksi oli Russell McCormmachin vuonna 1969 perustama julkaisusarja Historical Studies in the Physical Sciences. Sarjan keskeisenä ajatuksena oli pyrkimys siirtää historiografinen keskustelu tieteen sisäisten ja ulkoisten tekijöiden jakoa korostavasta tutkimustavasta kohti tieteen intellektuaalisten ja sosiaalisten piirteiden hienovaraista analyysiä.

Yritys ei kuitenkaan tuottanut alkuvaiheessa täysin onnistuneita tuloksia, sillä esimerkiksi sarjan kolmannessa osassa julkaistu yhdysvaltalaisen Paul Formanin kuuluisa artikkeli sovitti saksalaiset fyysikot jokseenkin vihamielisesti näiden intellektuaaliseen ympäristöön ja synnytti samalla huomattavan kovan keskustelun tieteenhistoriallisen tutkimuksen arvovapaudesta (Forman 1971, 114). Ongelmana oli se, että Forman oli väittänyt Weimarin Saksassa 1920-luvulla toimineiden fyysikoiden työskennelleen pikemminkin puolustusteknologian kuin varsinaisen perustutkimuksen piirissä.

Mertonin tutkimus ei sortunut samanlaiseen ylilyöntiin, mutta hänen ideansa alkoivat tulla tiensä päähän viimeistään 1970-luvun lopulla siksi, ettei hän ollut kyennyt yhdistämään tieteen sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi samalla tavalla kuin uusi moderni tieteellisen tiedon sosiologia (SSK, Sociology of Scientific Knowledge). Alan menetelmiä kehittelivät 1970- ja 1980-lukujen taitteessa erityisesti Edinburghin yliopiston tieteentutkimuksen laitoksella (Science Studies Unit) ja Sussexin yliopiston tieteensosiologian laitoksella (Science Policy Research Unit) työskennelleet sosiologit.

Tämän uudenlaisen tutkimusohjelman tavoitteena oli osoittaa, että tieteen sisäiset ja ulkoiset tekijät eivät toimineet toisistaan riippumatta, vaan muodostivat symmetrisen kokonaisuuden tieteellisen faktanmuodostuksen taustalla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tieteen tuloksiin vaikuttivat sosiaalisista yhteyksistä nousevat tiedolliset ja materiaaliset ehdot kaikessa laajuudessaan (Ks. esim. Pinch & Bijker 1984, 409–413). Tieteellinen fakta syntyi ongelman tunnistamisen ja määrittelyn, tutkimuksessa tarvittavien välineiden hankinnan, rahoituksen, aineiston keruun, hypoteesien esittämisen, testaamisen ja analysoinnin, argumentaation ja tutkimustulosten julkiseen muotoon saattamisen kytkeytyessä toisiinsa.

Alkuvaiheessa tämän uuden tutkimustavan ongelmaksi muodostui kuitenkin se, ettei se kyennyt käsittelemään luontoa täysin autonomisena kokonaisuutena, vaan pyrki soveltamaan sen tulkintaan turhan voimakkaasti sosiaalisen rakentumisen käsitettä. Tilanne alkoi muuttua paremmaksi 1980-luvun puolivälissä, jolloin yhdysvaltalainen Steven Shapin ja englantilainen Simon Schaffer julkaisivat tutkimuksensa Leviathan and the Air-Pump: Hobbes, Boyle, and the Experimental Life (1985).

Mertonilaisen tieteensosiologian perusteista oli edetty tässä vaiheessa jo huomattavan pitkälle. Shapinin ja Schafferin työ esitti jokseenkin täsmällisesti poliittisen päätöksenteon ongelmat suhteessa tiedon tuottamisen kysymyksiin. Tätä suhdetta tarkastellessaan se ei kuitenkaan viitannut politiikkaan jonain tieteen ulkopuolisena tekijänä, vaan käsitteli sitä tieteelliseen päätöksentekoon vaikuttavana inhimillisenä toimintana (Shapin & Schaffer 1985, 342).

Vaikka nämä uudet tutkimukset rappeuttivat lopulta perinteisen mertonilaisen tieteensosiologian keskeiset tutkimuskysymykset, oli tutkimuksen historiallisen kehityksen näkökulmasta katsoen kuitenkin selvää, että tieteenhistoria oli saavuttanut huomattavimman murroskohtansa mertonilaisen perinteen kypsyyden myötä. 1970-luvun alusta lähtien tieteentutkimus ei pyrkinyt enää niinkään tieteen sisäisten tulosten oikeuttamiseen aatehistoriallisten taustoitusten avulla – kuten esimerkiksi Koyré oli vielä tehnyt – vaan se suuntasi huomionsa tutkijoiden sosiaalisen kanssakäymisen ja keskinäisen kommunikaation ongelmiin. Näin ajatellen Mertonin työ oli ollut jo lähtökohtaisesti oikeilla jäljillä väittäessään, että tieteen tulosten taustalla vaikuttivat aina viime kädessä tutkijoiden sosiaaliset suhteet ja yhteiskunnallinen asema.

•

Kuvan lähde: Wikimedia Commons.

•

Lue myös:

Karl Popper ja tieteen rationaalisuus

Blaise Pascalin monipuolinen perintö

”Ne eivät kerta kaikkiaan halua päästää sinua etenemään täällä” – Juutalaisten opiskelijoiden akateemiset urat katkesivat Suomessa 1930-luvun antisemitismiin