Image

Juttelimme toukokuussa erään Helsingin yliopiston hallituksen jäsenen kanssa Students for Palestine -liikkeen (SfP) mielenosoitusleiristä.

Olin mukana protestissa, jossa opiskelijat ja tutkijat vaativat useissa Suomen yliopistoissa institutionaalisten siteiden katkaisemista Israelin yliopistoihin. Helsingissä olemme kohdistaneet vaatimuksemme erityisesti yliopiston hallitukseen.

Hallituksen jäsen arvioi, että mielenosoitus voi jännittää joitakin hallituksessa istuvia, koska he eivät ole tottuneet ”ulkopuoliseen” paineeseen päätöksenteossa. En aluksi kiinnittänyt kommenttiin erityistä huomiota.

Kun kerroin arviosta leirissä, joku vastasi havahduttavasti, että se kielii yliopistodemokratian kurjuudesta. Myöhemmin ajattelin myös muita kuulemiani kommentteja. Jotkut kollegani näyttivät ajattelevan, että SfP:n kaltainen liike ei kuulu yliopistolle. 

Huolissaan oltiin esimerkiksi siitä, että liikettä tukee ja mielenosoituksiin osallistuu myös yliopiston ulkopuolisia henkilöitä ja järjestöjä. Huoliin oli ilmeisesti vaikuttanut puhe ”ulkopuolisista kiihottajista”. Tämä perinteinen tapa mustamaalata protestiliikkeitä valjastettiin näkyvästi Yhdysvaltojen yliopistojen Palestiina-leirejä vastaan.     

Miksi yliopiston korkeimmassa päättävässä elimessä ei olla totuttu yliopistoyhteisöstä ja yhteiskunnasta kumpuaviin aloitteisiin ja paineeseen? Miksi liikkeitä pidetään ”ulkopuolisina” tai jopa uhkina yliopistodemokratialle, vaikka ne lähtevät opiskelijoiden ja tutkijoiden vapaasta järjestäytymisestä ja vetoavat yliopiston omiin arvoihin?

Suomalaisen yliopistodemokratian rankka lähihistoria voi valottaa asiaa. Aihetta koskevaa tutkimusta selaillessa törmää nopeasti vuonna 2010 voimaan astuneeseen yliopistolakiin, joka oli tutkijoiden mukaan harppaus ”uuteen akateemiseen oligarkiaan”. Esimerkiksi rehtorien ja dekaanien valtaa pönkitettiin edustuksellisten elimien kustannuksella. Tuttujen uusliberaalien talous- ja hallinto-oppien mukaisesti tavoitteena oli luoda yritysmäisempiä, kilpailukykyisempiä ja ketterämmin tulostavoitteisiin vastaavia instituutioita.

Kymmenen vuotta myöhemmin yliopistojen työhyvinvointikyselyt osoittivat rivihenkilöstön laajaa tyytymättömyyttä ylimpään johtoon ja omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Epävarmuus, atomisaatio ja vieraantuminen leimaavat akatemiaa yliopistolain jälkeen. 

Haastattelin Helsingin yliopiston filosofian professoria ja entistä yliopiston hallituksen jäsentä Thomas Wallgrenia, joka vastusti aktiivisesti yliopistolakia vuonna 2009. Hän kertoo, että yliopistolaki voimisti ”pomojen pelkoa” ja teki yliopistosta ”käytäväpolitikoinnin paratiisin”. Esihenkilöiden miellyttäminen, suoraan puhumisen välttäminen ja tunnekontrolli ovat selviytymiskeinoja hierarkkisessa instituutiossa.

Voivatko yleinen varautuneisuus, kilpailu, solidaarisuuden puute, voimattomuus ja epävarmuus kääntyä epäilykseksi liikkeitä kohtaan? Kenties jotkut kokevat liikkeet taas yhtenä muuttujana, joka heikentää hallinnantunnetta ja omaan työhön keskittymistä.

Toisaalta liikkeiden epäilemisen ja suoranaisen pelkäämisen taustalla voi piillä elitistisiä ja epädemokraattisia käsityksiä yliopistojen ”autonomiasta”. Näiden käsitysten mukaan yliopistoyhteisöstä kumpuavat vaatimukset eivät saa häiritä yliopiston virallisten elinten tai johdon päätöksentekoa ‒ etenkään silloin, kun samoja tavoitteita edistetään rinnakkain tai yhteydessä yliopiston ulkopuolisiin toimijoihin. 

Wallgren puhuu johdon ja hallinnon eräänlaisesta aloiteallergiasta. Hänen hallituskaudellaan jotkut hallituksen jäsenet eivät pitäneet yliopistoyhteisön aloitteista, koska hallitus ”ei voi sallia ulkopuolista vaikuttamista”. Wallgren kertoo myös, miten hänen esityksensä kaikkien yliopistolaisten yleisestä aloiteoikeudesta lopulta hautautui hallinnon syövereihin, vaikka se sai yleistä kannatusta.

Strategiassaan Helsingin yliopisto maalailee, että vuonna 2030 se on tunnettu avoimista ja ”demokraattisten vaikutusmahdollisuuksien mukaisista toimintatavoistaan”. Tämä vaatii tuntuvia uudistuksia yliopiston päätöksentekorakenteisiin. Niitä on turha odottaa johdon lahjana alamaisilleen. Siksi yliopistodemokratian elvyttäminen edellyttää opiskelijoiden ja tutkijoiden protestiliikkeiden vierastamisen lopettamista.

•

Lue myös:

Gazan kansanmurha ja akateeminen vastuunpakoilu jatkuvat

Akateeminen boikotti ‒ vähintä mitä yliopistot voivat tehdä kansanmurhan ja opinmurhan estämiseksi

Sotaisa aika asettaa tutkijat hankalaan asemaan