Filosofi Sir Karl R. Popperin (1902–1994) mukaan tieteelliset teoriat ovat lähtökohtaisesti epätosia. Jatkuvan ja kriittisen testaamisen kautta niistä voidaan kuitenkin suodattaa esiin sellainen, jonka totuudenkaltaisuus on suurin (esimerkiksi Popper 1995). Periaatteessa minkä tahansa todistusaineiston, joka on jotakin teoriaa vastaan, voidaan ajatella olevan syy hylätä se toisen, totuudenkaltaisemman teorian hyväksi.

Klassinen kielikuva teorian hylkäämistä puoltavasta todistusaineistosta on mustajoutsen. Aiemmin ainakin Euroopassa ajateltiin, että kaikki joutsenet ovat valkoisia, mutta 1700-luvulla Australiasta löytyi mustajoutsen (Cygnus atratus). Tämä kumosi käsityksen kaikkien joutsenten valkoisuudesta. (Vertaa Taleb 2007.)

Tässä kirjoituksessa esitämme, että ei-äänellinen merkityksenvälitys ja erityisesti viittomakielet ovat tämän päivän valtavirran kielentutkimuksessa kuin mustajoutsenia: empiiristä todistusaineistoa, joka tiukasti tulkittuna edellyttää kieli-ilmiötä koskevan, kielen äänellisyyteen sidotun valtavirtakielikäsityksen kumoamista. Käsitys tulisi korvata totuudenkaltaisemmalla kielikäsityksellä, joka suhtautuu ei-äänellisyyteen tasavertaisesti.

Kirjoituksessa pohdimme kolmea erilaista kielikäsitystä merkityksenvälityksen näkökulmasta. Käsitykset vaikuttavat kielentutkimuksessa teoreettisina ja usein julkilausumattomina ennakko-oletuksina. Osittain ne myös ohjaavat ja ylläpitävät yhteiskunnan yleisempää ymmärrystä siitä, mitä kieli on tai ei ole ja miten siihen tulee suhtautua.

Kielentutkimuksen ymmärrämme laajasti kaikenlaiseksi tieteelliseksi tutkimukseksi, joka kohdistuu kieleen. Toisin sanoen ymmärrämme sen järjestelmälliseksi ja järkiperäiseksi kieltä koskevan uuden tiedon hankinnaksi (vertaa Haaparanta ja Niiniluoto 1986). Emme erottele teorioita rakentavaa ja testaavaa tutkimusta teorioita soveltavasta tutkimuksesta.

Liikumme lähtökohtaisesti metatasolla. Lisäksi näkökulmamme kielentutkimukseen on makrotason näkökulma. Tämä tarkoittaa, että emme millään tavalla kiinnitä huomiota eri yksilöiden vaihteleviin tapoihin tulkita ja soveltaa kieltä koskevia erillisteorioita.

Millaisena kielen ja ei-äänellisen merkityksenvälityksen suhde on hahmotettu kielentutkimuksessa?

Näemme tässä kolme tapaa, jotka on alla kuvattu ele-käsitteen avulla. Eleen käsite yleistajuistaa ei-äänellistä merkityksenvälitystä. Käsite on kuitenkin monitulkintainen (esimerkiksi Kendon 2008), ja rajaamme sen tässä viittaamaan ainoastaan käsillä tuotettuja liikkeitä, pois lukien refleksimäiset liikkeet.

Tarkastelemamme kolme kielikäsitystä ovat seuraavanlaisia:

1. Kieli ilmenee äänellä tuotettuna puheena, mutta lisäksi voi olla ei-kielellistä toimintaa, kuten eleitä.
2. Kieli ilmenee äänellä tuotettuna puheena ja muun muassa eleinä.
3. Kieli ilmenee havaittavana merkityksenvälitystoimintana, joka sisältää muun muassa puheen ja eleet.

Kohdassa 1 kuvattu kielikäsitys on kieltä koskeva teoreettinen ajattelutapa, joka on levinnyt kaikkein laajimmalle. Tässä käsityksessä kielen ensisijainen ilmitulo yhdistyy vain ääneen eli käytännössä puheeseen.

Toisinaan kielen ja puheen yhteys tulkitaan jopa niin vahvaksi, että kielen ymmärretään tarkoittavan puhetta ja päinvastoin. Eleet jätetään käsityksessä joko huomiotta tai luokitellaan ei-kielelliseksi viestinnäksi ilman tutkimuksellista, teoriankehityksellistä tai muuta varsinaista merkityksenvälityksellistä arvoa.

Käsitys 1 on läsnä kaikessa valtavirtaisessa kielentutkimuksessa paradigmasta riippumatta. Tämän voi helposti todeta selaamalla esimerkiksi kielentutkimusta ja kieltä ilmiönä käsitteleviä akateemisia oppikirjoja ja metodioppaita (suomeksi esimerkiksi Karlsson 1998; Ojutkangas ym. 2009; Luodonpää-Manni ym. 2020).

Kielikäsitys 2 pohjautuu käsitykseen 1, mutta se on kuitenkin siitä irrallinen esiteoreettinen ajattelutapa, joka on käsitystä 1 marginaalisempi. Siinä kieltä lähestytään yhä puhe edellä, mutta äänellisyyden lisäksi myös eleiden katsotaan olevan merkityksenvälityksen kannalta tärkeitä. Eleitä ei siis kielikäsityksessä 2 pidetä ei-kielellisenä viestintänä, vaan David McNeilin (McNeil 1992) tapaan niiden ajatellaan olevan ”yhtä olennainen osa kieltä kuin sanat, ilmaisut ja lauseet” (McNeil 1992, 2).

Käytännössä kohdan 2 lähestymistavalla ei ole ollut paljoa vaikutusta kohdan 1 kielikäsityksen vallitsevaan asemaan. Se on kuitenkin synnyttänyt löyhän kielentutkimuksellisen paradigman, jota kutsutaan eletutkimukseksi.

Toisaalta eleet huomioiva kielentutkimus on pystynyt kasaamaan todistusaineistoa esimerkiksi siitä, että eleitä tuotetaan koordinoidusti puheen kanssa ja että ei-äänellisen merkityksenvälityksen huomioon ottaminen on tärkeää ihmiskielen kokonaisvaltaisemman ymmärtämisen kannalta (Levinson ja Holler 2014; Streeck 2015).

Kielikäsitys 3 pohjaa kohdan käsitykseen 2, ja se on käsittelemistämme kielikäsityksistä kaikkein marginaalisin. Tässä käsityksessä kielen ja äänellisyyden lähtökohtainen yhteys on katkaistu, ja kieli ilmiönä nähdään kaikenlaisena havaittavana merkityksenvälitystoimintana: se voi nojata puheeseen mutta yhtä lailla myös esimerkiksi eleisiin ja muihin ihmiskehon toimintoihin (esimerkiksi Kendon 2004; Kendon 2014; Kauppinen 2020).

Käytännössä merkitykset välittyvät kaikissa kanavissa, jotka ihmiset syystä tai toisesta katsovat tilanteisiin sopiviksi (vertaa McNeil ym. 2008 ”kasvupistehypoteesi”). Tämä piirre merkityksenvälityksessä tuo kielentutkimuksen lähelle yleistä semiotiikkaa ja erityisesti sen uus-peirceläistä suuntausta. Siinä ei keskitytä kielen yksiköihin ja niiden erittelyyn vaan merkitysten prosessimaisen viestimisen ymmärtämiseen (esimerkiksi Clark 1996).

Tätä kielikäsitystä edustaa myös kielikasvatuksen professori emerita Anneli Kauppinen (Kauppinen 2020), joka määrittelee kielen vuorovaikutukselliseksi toiminnaksi, joka on kehollista, liikkeisiin koodattua ja merkityksiä tuottavaa.

Kohdan 3 kielikäsitys on lähtökohdistaan johtuen ainoa esitetyistä vaihtoehdoista, jossa viittomakieliä on nostettu aidosti samalle viivalle puhuttujen kielten kanssa, kun on kehitetty kieltä ilmiönä koskevia erillisteorioita empiirisen todistusaineiston perusteella (esimerkiksi Ferrara ja Hodge 2018).

Viittomakielet ovat kuurojen yhteisöissä ympäri maailman kehkeytyneitä luonnollisia kieliä (esimerkiksi Rainò 2004), joissa merkityksenvälitys perustuu käsien ja kehon muiden osien liikkeille ja niiden havaitsemiselle.

Historiallisesti viittomakielten synnyllä ei nähdä olevan suoraa suhdetta puhuttuihin kieliin, mutta tänä päivänä useimmat maailman viittomakielistä ovat vuorovaikutuksessa yhden tai useamman käyttöympäristönsä puhutun kielen kanssa (esimerkiksi Bakken Jespen ym. 2015).

Nykyään viittomakieliä ei myöskään enää pidetä ainoastaan kuurojen kielenä, sillä suuri osa viittomakielten käyttäjistä on kuurojen yhteisöjen toiminnassa mukana olevia kuulevia henkilöitä.

Valtasuhteiden ja käyttäjämäärien näkökulmasta viittomakielet ovat aina vähemmistökieliä, joiden olemassaoloon vaikuttavat paitsi kieliin yleisesti liittyvät asenteet myös näkemykset ihmisistä ja heidän aistiensa täydellisyydestä.

Muutamissa maissa viittomakieliä on tunnustettu myös lainsäädännön tasolla (De Meulder 2016). Näin on esimerkiksi Suomessa, jossa viittomakielisiä ja heidän kielellisiä oikeuksiaan on käsitelty muun muassa perustuslaissa (731/1999) ja viittomakielilaissa (359/2015).

Kielikäsitykset 1–3 asemoituvat eri tavoilla suhteessa viittomakieliin. Kuten edellä olemme esittäneet, ainoastaan kohdassa 3 kuvattu kielikäsitys on sellainen, johon viittomakielet kuuluvat lähtökohdiltaan tasa-arvoisesti puhuttujen kielten kanssa. Käsityksen 3 taustalla vaikuttaa teoreettinen oletus, että jokaisella yksilöllä on mahdollisuus joko kertoa (englanniksi tell) tai näyttää (englanniksi show) haluamansa kielellinen merkitys (vertaa McNeil ym. 2008; katso myös Jantunen, tulossa).

Kertomisessa korostuvat kieliopilliset tai sanoihin olennaisesti liittyvät keinot, jotka myös ovat kaikkein erilaisimpia eri kielten – myös puhuttujen ja viitottujen – välillä. Näyttämisessä puolestaan korostuvat esimerkiksi erilaiset eleet ja kuvailut. Tällaisten merkityksen signalointitapojen osalta puhutut ja viitotut kielet ovat myös eniten samankaltaisia keskenään (katso kuvio 1).

Kielikäsityksissä 1 ja 2 viittomakieliä ei käytännössä huomioida – kielikäsityksessä 1 luonnollisesti vielä vähemmän kuin kielikäsityksessä 2.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näissä kielikäsityksissä ei oltaisi tietoisia viittomakielistä. Kyse on pikemminkin siitä, että viittomakieliin asennoidutaan marginaalitapauksina, eräällä tapaa yksittäiskielinä, joiden ei katsota olevan kielentutkimuksen teorioiden kehittämisen näkökulmasta riittävän kiinnostavia.

Eleet hyväksyvä kielikäsitys 2 on toisinaan laajennettu kattamaan myös viittomakielet (yhteenvedosta katso Goldin-Meadow ja Brentari 2017). Laajasti ottaen käsityksessä 2 lähdetään kuitenkin liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan eleiden vastapari on äänellisesti tuotettava kielellisen signaalin osanen.

Käytännössä käsitys 2 näkee viittomakielet eleiden yhtenä ilmenemismuotona, josta klassisena havainnollistuksena toimii esimerkiksi niin kutsuttu Kendonin jatkumo (McNeil 1992; McNeil 2000). Tässä jatkumossa merkityksenvälityksen kannalta keskeinen käsin tehtävä toiminta jakautuu kirjolle, joka vaihtelee elehtimisestä kansallisiin viittomakieliin.

Jatkumoa on kritisoitu muun muassa viittomakielten olemuksen yksinkertaistamisesta: jatkumoon sisältyy nimittäin epätäsmällinen ajatus siitä, ettei viittomakieliin kuuluisi elehtimistä. Tällä on puolestaan perusteltu sitä, että puheen kanssa ilmenevien eleiden tutkimus on irrotettu viittomakielten tutkimuksesta.

Paradoksaalisesti viittomakieliä on tutkittu ja tutkitaan yhä myös kielikäsitykseen 1 nojaten. Tässä on kyse ennen kaikkea siitä, että teorioita, jotka on kehitetty eleistä riisuttujen, puhuttujen kielten pohjalta, sovelletaan suoraan viittomakieliin ja niiden ilmiöihin. Tunnetuimpia esimerkkejä tästä on generativismin ajatus kaikille kielille yhteisestä universaalikieliopista.

Noam Chomskyn universaalikielioppi (Chomsky 1965) johdannaisineen on kuitenkin kehitetty vain puhuttujen kielten näkökulmasta. Siksi sen välineistöä voidaan pitää riittämättömänä erityisesti viittomakielten – mutta myös puhuttujen kielten – kuvailevien eli depiktiivisten merkityksen signalointitapojen analyysiin. Tämän totesi viittomakielentutkimuksen edelläkävijä Carol Padden, kun hän ehdotti alan suurimman kongressin plenum-luennossa Purduen yliopistossa Yhdysvalloissa vuonna 2010, että viittomakielille täytyisi olettaa erillinen, oma universaalikielioppi (Padden 2010).

Kielentutkimusta on toisinaan pidetty autonomisena, muusta yhteiskunnasta ja sen toiminnoista erotettuna järkiperäisen toiminnan muotona. Enenevästi ja viisaasti tällainen näkemys kielentutkimuksesta on kuitenkin jäänyt vähemmistöön.

Kieli ja siihen liittyvä tutkimuksellinen asiantuntijuus on otettu osaksi monia yhteiskunnan päätöksentekoprosesseja ja palveluita. Tilanteen ollessa tämänkaltainen kysymys kielentutkimuksen taustalla vaikuttavista kielikäsityksistä ja niiden totuudenkaltaisuudesta nousee erityisen tärkeäksi.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja laajemminkin yhteiskunnassa kieli samastuu äänelliseksi puheeksi tai vaihtoehtoisesti kirjoitetuksi tekstiksi, mutta tätä ulottuvuutta emme tässä kirjoituksessa käsittele. Tälle on viime kädessä väestöllinen oikeutuksensa, sillä väestöstä kiistaton valtaosa puhuu.

Äänellisen viestinnän ensisijaisuutta korostetaan yhteiskunnassa läpi yksilön elämän – jopa siten, että ei-äänellisyyttä pyritään karsimaan esimerkiksi ohjeistamalla lapsia olemaan osoittamatta ja ilmehtimättä esimerkiksi kohteliaisuusnormeihin vedoten. Yhteiskunnan näkökulmasta asiallisesti käyttäytyvä ihminen hallitsee äänellisen merkityksenvälityksen puheella. Tällainen kielikäsitykseen 1 sidottu ihminen on myös kasvatus- ja sosiaalistumisprosessin ihanne.

Viittomakielten ja viittomakielisten kansalaisten näkökulmasta yhteiskunnan sitoutuminen kielikäsitykseen 1 on kuitenkin erityinen ongelma. Vaikka viittomakieliset ovat läntisissä yhteiskunnissa lähes poikkeuksetta kaksi- tai monikielisiä (Suomen tilanteesta katso Rainò 2021), tarkoittaa kielikäsityksen 1 yhteiskunnallinen valta-asema sitä, että varsinkin kuurot viittomakieliset jäävät yhteiskunnan osallisuudesta automaattisesti jonkinlaiseen paitsioon.

Yksilön elämää läpileikkaaviin palveluihin on sisäänrakennettu ihanne äänellä puhuvasta ihmisestä. Tämä voi ohjata henkilöitä päätymään ratkaisuihin, joissa toimitaan äänellisesti ja ääneen sidotun kielikäsityksen mukaisesti sen sijaan, että toimittaisiin itselle luontaisimmalla ja läheisimmällä ei-äänellisellä kielellä. Tämä rapauttaa identiteettiä ja toimintakykyä.

Neuvolat ja lääkärit ohjaavat kuuron lapsen sisäkorvaistuteleikkaukseen ja kieltävät viittomakielten käytön. Koulutuksessa opiskelu ja opetus on sidottu yhteiskunnan äänellisiin valtakieliin ja niitä koskevaan tietoon. Osallistuminen yleisöluennolle on mahdollista ainoastaan, jos saatavilla on sopivan erikoisalan termistön hallitseva viittomakielentulkki, jonka koulutusta ja koulutuksen tarpeellisuutta peilataan automaattisesti äänellistä kieltä käyttävän tulkin koulutukseen ja sen tarpeellisuuteen.

Mikä tahansa yhteiskunnassa vallalla oleva kielikäsitys ei ole vain yhteiskunnan itsensä ylläpitämä vaan – ainakin asiantuntijayhteiskunnassa – sitä ylläpitää myös kielentutkimus itse, oman alansa sisällä.

Toisin sanoen kielentutkimus sekä sen esi- ja erillisteoreettiset käsitykset kielestä ilmiönä paitsi saavat voimansa yhteiskunnan yleisimmistä käsityksistä, myös ruokkivat niitä. Tästä näkökulmasta suhtautuminen teoriaa kumoavaan todistusaineistoon – mustajoutseniin – ei ole merkityksetöntä arkielämän kannalta.

Kielentutkimuksella ja kielentutkijoilla on vastuu puhua totuudenkaltaisimman teorian – ja myös kielikäsityksen – puolesta. Faktojen ja marginaaliesimerkkien huomioiminen on tieteellinen velvollisuus myös kielentutkimuksessa, jos tavoitteena on mahdollisimman tarkka kieli-ilmiön ymmärtäminen, vaikkei kielikäsitys 3 koskaan muuttuisikaan kielentutkimuksen varsinaiseksi valtavirraksi.

•

Artikkelin pääkuvan lähde: STT-Lehtikuva.