Noora Kotilainen tutki pro gradu -tutkielmaansa varten suomalaista naiskuvaa aikakauslehdissä Suomen itsenäisyyden alkuaikoina. Helsingin yliopiston poliittisen historian opiskelijaa kiinnosti, löytyisikö kotimaisesta kuvastosta vastineita 1920-luvulla Keski-Eurooppaa villinneille jatsitytöille, niin sanotuille la garçonneille. 

Ei löytynyt. Suomalainen media hypetti Martta-tyyppisiä kodin hengettäriä. Polkkatukkaiset, poikamaiset naiset herättivät pahennusta. He uivat vastavirtaan kyseenalaistaessaan naisen ruumiin ja yhteiskunnallisen roolin. 

Mitähän nykypäivänä pitäisi tehdä aiheuttaakseen samanlaista ärtymystä?

Kotilaisella taitaa olla asiasta vihiä. 

”Tutkimusaiheeni herättää monissa ihmisissä kiukkua ja närää, olen monelle punainen vaate.” hän sanoo.

Kotilainen ei vastaa, omasta mielestään, mielikuvaa tyypillisestä tutkijasta. Hän puhuu epätutkijamaisesti, kiroilee ja hihittelee. Julkaisuissaankin hän käyttää englannin ohessa sinnikkäästi suomen kieltä, vaikka sellaista ei akateemisissa piireissä meriitiksi luetakaan. 

Kotilainen johtaa Koneen Säätiön rahoittama nelivuotista hanketta Sotilaallisen vallan kieli suomalaisessa demokratiassa. Kriittisen militarismin tutkimukseen keskittyvää hankekokonaisuutta voi pitää uraauurtavana, sillä sotilaallisella vallalla on Suomessa vankka, pitkälti kyseenalaistamaton asema.

Miten yrittäjäperheen punkkarityttärestä kehittyi peloton kyseenalaistaja ja tienraivaaja?
 

Image

Jyväskylän maalaiskunnasta kotoisin olevan tutkijan työura on malliesimerkki akateemisesta prekaariuudesta. Pieninä palasina on leipäni maailmalla, hän lausahtaa. Tutkimusaiheista löytyy visuaalisen viestinnän ja median lisäksi tukku rankkoja teemoja: sota, kriisit, kärsimys, väkivalta, kansainvälinen politiikka ja militarismi.

Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta tuore valtiotieteiden maisteri hakeutui vuonna 2008 Ulkopoliittiseen instituuttiin, jossa hän tutki sodan kuvia silloisen akatemiatutkijan Mika Aaltolan johtamassa tutkimusohjelmassa. Aaltola ohjasi sittemmin Kotilaisen vuonna 2016 valmistuneen väitöskirjan, joka käsitteli kärsimyksen kuvia humanitaarisessa maailmanpolitiikassa.

”Tutkin sitä, miten kärsimyksen kuvia on käytetty historiallisesti, jo valistuksen aikana, orjuuden vastustamisessa ja ihmisoikeuskamppailuissa, sekä sitä, miten kuvat ovat luoneet käsitystä ihmiskunnasta, jota pitää suojella. Väitöskirjan kärki oli terrorismin vastaisen sodan ajassa vuosissa 2001–2016.”

UPIn lisäksi Kotilainen on osallistunut muun muassa Suomen Akatemian rahoittamiin hankkeisiin Jyväskylän yliopistossa, Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.  Erillisten projektien punaiseksi langaksi on kehräytynyt pohdinta siitä, miten kriiseistä, väkivallasta ja sodasta kerrotaan, miten asioita markkinoidaan ja mitä jätetään kertomatta. 

”Huomaan tarttuvani pinnalla oleviin aiheisiin, jotka herättävät minussa kysymyksiä epäoikeudenmukaisuudesta ja totuudellisuudesta. Asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, vaan käytetään eufemismeja, tai asioihin liittyy myyttejä.”

Myyttejä, uskomuksia ja puhumattomuutta vilisee etenkin sotien narratiiveissa.     

”Briteissä, Ruotsissa ja Jenkeissä on paljon tutkimusta, joka tutkii sotaan liittyviä myyttejä ja puhumattomuutta. Juuri sitä kutsutaan kriittiseksi militarismin tutkimukseksi. Tajusimme kansainvälisissä konferensseissa tutkijakollegani Susanna Hastin kanssa, että sellaista tutkimusta ei tehdä Suomessa. Oman militarisaation tarkastelu on meillä aivan lapsenkengissä, ihan kuin meillä olisi sopimus, että näitä asioita ei tarkastella.” 

Noora Kotilaisen johtama kriittisen militarismin tutkimuksen hanke jakautuu kolmeen alaprojektiin. Yksi projekti tarkastelee militarisoituneen kielen poikkeuksellisuutta ja piilottelevuutta, toinen isänmaallista ja sotaisaa retoriikkaa ja kolmas militaristisen kielen äänekkyyttä ja performatiivisuutta. Jälkimmäistä on tarkoitus kartoittaa Puolustusvoimien harjoituksissa, jos vain tutkimuslupa heltiää. 

”En halua asettua vastahankaan sotatieteilijöiden tai sotilaiden kanssa, vaan olemme kiinnostuneita samasta asiasta. Monet sotilashenkilöt tietävät maailmalla tehtävästä kriittisestä tutkimuksesta. Luulen, että he ovat ihan kiitollisia siitä, että meillekin tulee tämäntyyppistä tutkimusta. Kriittisyyshän ei tarkoita pelkkää kritiikkiä, vaan sitä, että tutkittava asia puretaan osiin ja katsotaan, miten se on rakentunut. Vallalla pitää olla vahtikoira, ja vallan ja demokratian tilaa pitää aina tarkastella.”

Kriittinen militarismin tutkimus on eräänlainen sotilaallisen vallan vahtikoira ja samalla äärimmäinen ärsyke monelle; varsinkin, kun tutkimusta tekevät naiset. 

”Minulle sanotaan, että mitä, jos meillä ei olisi Puolustusvoimia. En ole koskaan sanonut, ettei niitä pitäisi olla. Puhun siitä, minkälainen valta niillä on ja pitäisikö meidän tarkastella niitä samalla viivalla kuin muitakin organisaatioita. Nyt ne ovat kaiken arvostelun yläpuolella.”

Tutkija Noora Kotilainen ei ole arvostelun yläpuolella. Perusteltu kritiikki on tieteentekemisen ytimessä, mutta asiaton häirintä ja maalittaminen voivat viedä yöunet, samoin ahdistavat tutkimusaiheet.

Uunituore tietokirja, Kotilaisen ja Hastin toimittama Sodan pauloissa. Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa (Gaudeamus), lisää tutkijan työpäivään esiintymisiä ja haastatteluja eri areenoilla ja mediassa, kenties asiatonta palautettakin. 

Mielen ja kehon kuormaa on osattava keventää. Kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan alkoi, Kotilainen tutkaili oman mielensä militarisoitumista kirjeitse tutkijakollegoidensa kanssa. Se helpotti sodan synnyttämää ahdistusta. 

Kotona turvaa tuovat perhe, jooga ja siirtolapuutarhapalsta. Aamu käynnistyy luonnonhelmassa yhdessä puolison kanssa koiraa ulkoiluttaessa. Pitkillä kävelylenkeillä saa väitellä ja puhua huoletta toisen päälle, olla tyylipuhdas la garçonne, muottiin sopimaton.

•

Lue myös:

Sotaisa aika asettaa tutkijat hankalaan asemaan

Katri Valan tekstit herättelevät militarismin ja fasismin logiikkaan, joka on pirullisen nerokasta