Image

Yliopistolaki osoittaa yliopistoille selkeästi kolme tehtävää. Yliopistot kuitenkin käyttäytyvät usein niin kuin niiden oikeat tehtävät olisivat tutkimus ja opetus – ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus kuin kolmas bonustehtävä, jota voidaan hoitaa, jos ehditään, jaksetaan tai halutaan. Tähän johtopäätökseen on helppo tulla, jos tarkastellaan vaikkapa yliopistojen meritoitumisen ja palkitsemisen käytäntöjä tai yliopistojen eri tehtäviin osoittamia resursseja.

Tutkijoiden työhön kuuluvaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta ei vieläkään arvioida millään sellaisella mittarilla, josta olisi tutkijalle hyötyä esimerkiksi rekrytointitilanteissa. Toisin on vaikkapa julkaisujen tai viittausten määrää mittaavan h-indeksin kohdalla. Mittaamattomuus on outoa, koska mittareita on kyllä olemassa, ja niitä olisi verraten helppoa kehittää lisääkin.

Esimerkiksi Overton-tietokannasta voidaan tarkastella huomiota, jota tutkijan julkaisemat työt ovat saaneet erilaisissa julkisissa raporteissa, kuten YK-toimijoiden ja eri maiden ministeriöiden julkaisuissa. Altmetric-tietokanta taas mittaa julkaisujen sosiaalisen median näkyvyyttä. Molempiin näihin mittareihin tutkija voi itse vaikuttaa olemalla aktiivinen omaa tutkimustaan koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Lisäksi useat yliopistot tekevät mediaseurantaa, jonka perusteella ne tietävät, kuinka paljon niiden tutkijat ovat saaneet näkyvyyttä sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa. Kun tämä kerran tiedetään, se voitaisiin kertoa tutkijoille, jotka voisivat lisätä sen heidän ansioluetteloihinsa. Tutkijat myös listaavat ansioluetteloihinsa yleensä esimerkiksi erilaisia asiantuntijatehtäviä, joiden määrää, työläyttä ja merkittävyyttä olisi mahdollista arvioida monin tavoin.

Jos yliopistot huomioisivat edellä mainittuja mittareita jollain systemaattisella tavalla meritoitumisessa ja rekrytoimisessa, se osoittaisi, että kolmas tehtävä on niille muutakin kuin kiva, vapaaehtoinen bonus. Monesti toki sanotaan, että yhteiskunnallinen vuorovaikutus huomioidaan rekrytoinnissa, mutta niin sanottu lyhytlista silti yleensä laaditaan vain tutkimus- ja opetusmeriittejä tarkastelemalla.

Edelleen yliopistojen sisäiset linjaukset siitä, miten resursseja käytetään, korostavat monin tavoin kolmannen tehtävän bonusluonnetta. Vaikkapa omassa tiedekunnassani on kymmeniä työntekijöitä, joiden tehtävä on avustaa tutkijoita esimerkiksi laboratoriotöissä ja hiukkaskiihdyttimen käytössä. Toisaalta tiedekunnassamme on töissä vain yksi viestinnän ammattilainen. Kun työskentelin Kööpenhaminan yliopistossa kymmenisen vuotta sitten, silloisen yksikköni viestintähenkilöstön määrä oli kymmenkertainen nykyisen tiedekuntaani verrattuna. Se todella näkyi, ihan kaikessa.

Tutkimustehtävissä työskenteleviltä myös odotetaan yleisesti jonkinlaista opetuspanosta, joka voi olla esimerkiksi viisi prosenttia työajasta. En ole kuullut vastaavasta viestintävelvollisuudesta. Yliopistoissamme on paljon tutkijoita, joiden viestintäponnistus typistyy satunnaisten mediatiedotteiden kirjoittamiseen.

Joskus tuntuu, että yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen patistamisen koetaan olevan vastoin tieteen vapautta. Minullekin on sanottu, että tieteellä on itseisarvo, jonka pitää riittää. Ehkä tieteellä onkin itseisarvo, mutta tälle planeetalle kehittyneen elämän ja ihmiskuntamme hyvinvoinnin itseisarvo on varmasti vielä sitä suurempi.

•

Lue myös:

Kestävyysnarratiivi on opeteltava uudelleen

Kuuleeko Petteri Orpo? Tiedeyhteisöllä olisi ajatuksia, jos tiedeneuvonnan rakenteita halutaan uudistaa

Sosiaalinen yliopisto – Mitä tarkoittaa yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus?