Image

Taideyliopiston rehtorit Kaarlo Hildén ja Marjo Kaartinen kirjoittivat 16.11.2023 vastineen Taideyliopiston professorirekrytointeja ja asiakirjajulkisuutta käsitelleelle kirjoitukselleni (14.9.2023).

Rehtorit toteavat, että suurin osa Taideyliopiston professuureista on täytetty taiteellisin perustein, myös hakemani äänisuunnittelun professuuri. Hakuilmoituksessa professuuria ei kuitenkaan nimetty taiteelliseksi, vaan se näyttäytyi kokoaikaisena professuurina (full professor). Tämä todettiin myös asiantuntijalausunnoissa. Professuuria eikä sen valintaperusteita voi nähdäkseni nimetä jonkinlaiseksi jälkikäteen.

Hildénin ja Kaartisen mukaan Taideyliopiston professorirekryissä käytetään ”professoritasoisia” asiantuntijoita, ja että käytäntö toteutui myös äänisuunnittelun professorirekryssä. Äänisuunnittelun professorirekrytoinnin alkuperäisessä asiantuntijakokoonpanossa oli kuitenkin kolme henkilöä, joista yksikään ei ollut tohtori. Yksi asiantuntija jäävättiin huomautukseni jälkeen kesken prosessin, koska hän oli valmistunut maisteriksi erään hakijan ohjauksessa vain muutama vuosi sitten. 

Rehtorit kommentoivat myös muita huomioitani rekrytointiryhmän mahdollisista esteellisyyksistä. Hildénin ja Kaartisen mukaan tehtävään valittu henkilö ja osa rekrytointiryhmän jäsenistä toimivat samaan produktioon osallistuneiden opiskelijoiden – joista yksi oli rekrytointiryhmän opiskelijajäsen – ohjaajina, mikä katsottiin ”tavanomaiseksi ammatilliseksi yhteistyöksi.” Miksi muutaman vuoden takainen ohjaussuhde yhden hakijan ja asiantuntijaksi nimetyn henkilön välillä katsottiin esteellisyysperusteeksi, mutta tätä toista yhteistyösuhdetta ei? 

Päätin tutkia Taideyliopiston professorirekryjä laajemmin. Tein elokuussa 2023 tietopyynnön ja pyysin nähtäväkseni vuosien 2013–2023 professorirekrytointien asiantuntijalausunnot ja rekryryhmien pöytäkirjat. Ne ovat julkisuuslain mukaan julkisia asiakirjoja. Taideyliopisto toimitti pyytämästäni materiaalista vain noin puolet ja senkin laajasti salattuna. Saamastani vajaastakin asiakirja-aineistosta käy kuitenkin ilmi, että monissa professorirekrytoinneissa on käytetty asiantuntijoita, joilla ei ole kokemusta professorina toimimisesta ja joita ei voi pitää professoritasoisina.

Pyysin kolme kertaa valituskelpoista päätöstä aineiston salaamisen perusteista, mutta Taideyliopisto kieltäytyi antamasta päätöstä. Tein asiasta kantelun. Ratkaisussaan eduskunnan apulaisoikeusasiamies piti Taideyliopiston menettelyä lainvastaisena. Apulaisoikeusasiamiehen ratkaisun jälkeen sain valituskelpoisen päätöksen ja valitin Taideyliopiston asiakirjajulkisuuskäytännöstä Helsingin hallinto-oikeuteen, jossa asia on käsittelyssä.

Miksi Taideyliopisto kieltäytyi antamasta lain vaatimaa valituskelpoista päätöstä? Miksi se haluaa salata rekrytointien julkiset asiakirjat – eli asiantuntijalausunnot ja valintojen perusteet?

Hildén ja Kaartinen kirjoittavat, että Taideyliopistossa on ”voimassa olevaan lainsäädäntöön perustuva ohjeistus materiaalien julkisuudesta rekrytointiprosessin aikana” ja että sitä noudatettiin myös äänisuunnittelun professorin rekrytoinnissa. Taideyliopiston oma ohjeistus on, että ”asiakirjat ovat julkisia rekrytointiprosessin päätyttyä”. Lisäksi ohjeissa todetaan, että asianosaisena hakijalla on oikeus saada oman soveltuvuusarviointinsa tulokset sekä asiantuntijoiden lausunnot itsestään jo kesken prosessin. Tiedonsaantioikeus kesken prosessin ei koske kilpahakijoista tehtyjä asiantuntijalausuntoja.

Miksi laatia omia ohjeistuksia, kun on julkisuuslaki? Miten on mahdollista tarkastella soveltuvuusarvioita, jos saa nähtäväkseen vain itseään koskevat arviot eikä arvioita kilpahakijoista, joihin tulee hakuprosessissa vertailluksi? Miksi Taideyliopisto toimii asiakirjajulkisuuteen liittyvissä kysymyksissä perusoikeuskielteisesti?

Syyskuussa 2023 julkaistun kirjoitukseni jälkeen sain useita yhteydenottoja Taideyliopistossa työskenteleviltä ja siellä aiemmin työskennelleiltä henkilöiltä. Eräs heistä kertoi hakeneensa Taideyliopistosta professuuria ja taistelleensa yli neljä kuukautta saadakseen prosessiin liittyvät lausunnot. Professoriliitto oli lopulta puuttunut asiaan todeten muun muassa, että asiakirjat ovat julkisia siinä vaiheessa kun viranomainen [yliopisto] on ne saanut, ja että julkisuus koskee kaikkia (yleisjulkisuus), ei vain asianosaisia. 

Professoriliitto totesi lausunnossaan, että asiantuntijalausuntojen salaaminen rikkoo hyvää tieteellistä käytäntöä ja on omiaan edistämään tieteellistä vilppiä sekä epäasiallisten kriteerien käyttöä professuurien täytössä. Salaaminen rikkoo myös yliopistolain 2§ 2. momenttia ja Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) ohjeita. Lausuntonsa lopussa Professoriliitto ilmoitti edellyttävänsä, että Taideyliopisto muuttaa tulkintaansa.

Olen nähnyt myös Taideyliopiston vastauksen Professoriliiton lausuntoon. Siinä Taideyliopisto kieltäytyy muuttamasta asiantuntijalausuntojen julkisuutta koskevaa tulkintaansa.

Joulukuussa 2023 tiede- ja taideyhteisöjä puhutti Lauri Törhösen väitöskirja, jonka luonteesta ja hyväksyttävyydestä keskusteltiin paljon. Huomiota ei juurikaan kiinnitetty siihen, että Törhönen oli aikaisemmin toiminut yliopistossa elokuvataiteen professorina 10 vuotta ja vasta eläkkeelle jäätyään alkanut tehdä opetusalansa väitöskirjaa. 

Tällöin kävi ilmi, että hän ei osannut (tai halunnut) kirjoittaa akateemista opinnäytetyötä. Professorin työn keskeinen osa-alue on kuitenkin väitöskirjojen ohjaaminen ja näin on myös taiteen yliopistokoulutuksessa. TENK on ohjeistanut, että sekä tohtorikoulutettavan että väitöskirjan ohjaajan tulee hallita hyvä tieteellinen käytäntö, oman alan eettiset normit ja käytännöt. Miten tämä toteutuu, jos professorilla ei ole minkäänlaista kokemusta tutkimuksen tekemisestä?

Törhösen tapauksen kaltaisia esimerkkejä löytyy taidealoilta enemmänkin. Esimerkiksi Taideyliopiston entinen äänisuunnittelun professori on eläköidyttyään ryhtynyt äänisuunnittelun jatko-opiskelijaksi. Tiedeyliopistoissa moinen käytäntö olisi yksinkertaisesti mahdoton. 

Asiaa on nähdäkseni hankalaa perustella usein kuullulla argumentilla, jonka mukaan taiteen koulutus on ”niin erilaista” kuin tieteen. Jos taiteellinen koulutus on täysin perustavalla tavalla erilaista kuin tieteellinen, voi kysyä, miksi sitten nimittää taidekoulutuksen saaneita maistereiksi ja tohtoreiksi, tai opettajia professoreiksi.

Professorin pätevyyden – samoin kuin maisterin ja tohtorin pätevyyden – tulee taiteen alallakin perustua läpinäkyviin kvantitatiivisiin ja kvalitatiivisiin kriteereihin eikä puheeseen taiteen ”erityisyydestä”, jota ei voi mitata tai arvioida. Olisi aivan mahdollista luoda akateemiselle taiteelliselle toiminnalle kvantitatiivisia kriteerejä tavalla, joka on arkipäivää tiedeyliopistoissa. Voisi vaatia esimerkiksi tietyn määrän kunkin alan taiteellisia teoksia, tietynmittaista taiteellista uraa ja niin edelleen.

Kannustan akateemisia toimia hakevia – erityisesti taiteen alalla – vaatimaan valintakriteerien- ja perusteiden täyttä läpinäkyvyyttä ja julkisuuslain noudattamista hakuasiakirjojen osalta. Yliopistot täyttävät yliopistolaissa säädettyjä opetustehtäviä julkisin varoin. Siksi ei ole vain yliopistojen sisäinen asia, miten professorit valitaan.

•

Lue myös:

Taideyliopiston professorien rekrytoinnissa painavat myös taiteelliset ansiot

Taideyliopisto poseeraa läpinäkyvyydellään ja korkealla tutkimusprofiilillaan, mutta todellisuus on jotain aivan muuta

•

Keskustelu-osiossa julkaistaan tieteeseen tai tiedeyhteisöön liittyviä mielipidekirjoituksia, jotka edustavat niiden kirjoittajien omia näkemyksiä. Voit tarjota osioon omia puheenvuorojasi. Lue ensin ohjeet kirjoittajalle.