Yhdistyneet kansakunnat ja useat muut kansainväliset järjestöt jatkoivat 1970-luvun alussa aktiivista työtään maailmanrauhan takaamiseksi huolimatta kylmän sodan kärjistymisestä ja suurvaltasodan uhasta. Samaan aikaan Suomi liittyi aktiivisena toimijana mukaan kansainväliseen tieteen järjestötoimintaan.

Syyskuussa 1972 Espoon Otaniemessä järjestettiin International Council of Scientific Unions ICSUn 14. yleiskokous. Kaksi vuotta myöhemmin Helsingissä järjestettiin tieteentekijöiden rauhan- ja asiantuntijajärjestön Pugwash-liikkeen kokous. Kokoukset olivat lähtömerkki tiedejärjestöjen uudelleenjärjestäytymiselle sekä kansainvälisesti että Suomessa.

Kansainväliset tiedepoliittiset hankkeet muodostuivat 1970-luvulla konkreettiseksi osaksi kylmän sodan aikaista kilpailua maailmanpolitiikan johtoasemasta. Yhdysvaltojen hallitus käynnisti presidentti Lyndon B. Johnsonin johdolla lopulta 1960-luvun lopulla laajan bridge building -hankkeen. Sen tarkoituksena oli vaikuttaa Itä-Euroopan maiden ja Neuvostoliiton kehitykseen rauhanomaista yhteistyötä kehittämällä rautaesiripun yli. Yhdysvaltalainen diplomaatti ja tutkija George Kennan määritteli hankkeen pitkän aikavälin tehtäväksi Venäjän laajentumishalujen hillitsemisen sekä neuvostovallan hajoamisen tai asteittaisen lientymisen (McDonald 1999, 55–56). Projektin yhteydessä perustettiin useita yhteistyöorganisaatioita ja kehitettiin muun muassa maiden välistä tieteellistä yhteistyötä.

Perinteiset länsimaissa toimivat kansainväliset tieteen kattojärjestöt edellyttivät jäsenistöltään vapautta toimia irrallaan isäntämaidensa poliittisesta päätöksenteosta. Itä-Euroopan maat ja Neuvostoliitto puolestaan nimenomaisesti halusivat tiedeyhteistyöhön hallitusten välisiä sopimuksia. Tilanne johti Suomessa tiedepolitiikan polarisoitumiseen ulkopolitiikan jakolinjojen mukaisesti.

Suomen ja Neuvostoliiton välistä tieteellistä ja muuta sivistyksellistä yhteistyötä varten perustettiin vuonna 1947 opetusministeriön alainen Neuvostoliittoinstituutti ja vuonna 1960 maiden välillä solmittiin sopimus sivistyksellisestä yhteistyöstä. Vuonna 1971 allekirjoitettiin edelleen sopimus bilateraalisten tieteellis-teknillisten suhteiden solmimisesta. 

Suomalainen tiedeyhteisö oli suuntautunut vanhojen traditioidensa mukaan läntiseen Eurooppaan ja Amerikan yhdysvaltoihin (Allardt 1999). Suomen Tiedeseura ja Suomalainen Tiedeakatemia vastasivat 1960-luvulle tultaessa Suomen suhteista ICSU:n ja muiden tieteen kattojärjestöjen suuntaan.

Opetusministeriö valtuutti vielä vuonna 1967 Suomalaisen Tiedeakatemian huolehtimaan Suomen liittymisestä niihin kansainvälisiin tieteellisiin unioneihin, jotka edellyttivät jäseniltään hallituksista riippumatonta asemaa. Tilanne muuttui tämän jälkeen nopeasti. Vuonna 1968 opetusministeriö ei hyväksynyt enää esitystä määrärahan myöntämiseksi tieteellisten seurojen kansainvälisiin komiteoihin tehtäviä edustusmatkoja varten.

Maan hallitus ryhtyi sen sijaan keskittämään tieteen kansainvälisiä suhteita valtionhallinnon yksiköille ja tiedeakatemiat syrjäytettiin tiedepoliittisesta keskustelusta. Vuonna 1972 annetulla asetuksella Valtion tiedeneuvostolle annettiin vastuu kansainvälistä tieteellistä yhteistyötä koskevien tärkeiden kysymysten käsittelystä. Vasta uudistettuun Suomen Akatemiaan perustettiin vuonna 1974 kansainvälistä vaihtoa hoitava toimikunta. 

Tilanteen johdosta Suomalainen tiedeakatemia teki aloitteen Suomalaisen Tiedeakatemian ja Suomen Tiedeseuran yhteisen ulkoasiaintoimikunnan perustamiseksi. Tämä keskustelu johti osaltaan Suomen tiedeakatemiain valtuuskunnan perustamiseen muutamaa vuotta myöhemmin (Paaskoski 2008, 263).

Suomen Akatemia allekirjoitti 1970-luvun alussa jokaisen Itä-Euroopan sosialistisen maan tiedeakatemian kanssa valtiollisen tieteellistä yhteistyötä koskevan sopimuksen. Muista maista se pystyi tekemään vastaavan vaihtosopimuksen ainoastaan Ranskan kanssa (Pohls 2005, 529 & 537.)

Vuosi 1973 muodostui käänteentekeväksi kansainvälisen tiedeyhteistyön rakenteiden kehityksen kannalta. Alku kansainväliselle keskustelulle syntyi ICSU:n kokouksessa syyskuussa 1972 Otaniemessä, jossa keskustelun eräänä aiheena oli tieteentekijöiden vapaa liikkuvuus eri maiden välillä. Tämän jälkeen avautui tie uudistuksille kansainvälisessä tiedepoliittisessa kentässä.

Ensimmäinen valtioista riippumattomien tieteellisten akatemioiden yleinen kokous järjestettiin yhdysvaltalaisen National Academy of Sciencesin (NAS) kutsusta 28.2.–2.3.1973 Como-järven rannalla Bellagiossa, Italiassa. Kokouspaikkana oli The Rockefeller Foundationin omistama Villa Serbelloni. Kokouksen puheenjohtajana toimi NAS:n presidentti Philip Handler, joka tuli tunnetuksi USA:n ja Neuvostoliiton välisen Apollo-Sojuz-avaruustutkimusyhteistyön pääasiallisena arkkitehtina.

Suomeen kutsu tilaisuuteen lähetettiin Suomalaiselle Tiedeakatemialle. Nyt suomalainen tiedeyhteisö teki tiedeakatemioiden tulevaisuuden kannalta pitkällä tähtäyksellä oivallisen ratkaisun. Suomen edustajaksi kokoukseen matkusti Teknillisen korkeakoulun rehtori, matematiikan professori Pentti Laasonen, joka oli myös Suomen Tiedeseuran ja Teknillisten Tieteiden Akatemian jäsen. Kokouksessa oli paikalla näin kolmen suomalaisen tiedeakatemian edustaja (TTAA 1973a).

Bellagioon saapui 21 edustajaa 16 tiedeakatemiasta. Kokouskutsu oli lähetetty vain luonnontieteellisten tiedeakatemioiden edustajille, minkä vuoksi paikalla oli vain yleistieteellisiä tai luonnontieteellisiä akatemioita. Koska edustajat eivät saaneet olla valtiovallan välittömän ohjauksen alaisia, paikalla ei ollut myöskään Itä-Euroopan tiedeakatemioiden edustajia.

Kokouksesta ei annettu erityistä julkilausumaa. Kokouksen jälkeen jaetussa lehdistötiedotteessa kuitenkin painotettiin tieteentekijöiden vapaan liikkuvuuden merkitystä ja idän ja lännen tiedemiesten yhteistoimintaa turvallisuuden ja aseistariisunnan hyväksi (TTAA 1973b).

Pentti Laasonen kirjoitti Suomeen palattuaan tiedeakatemioille jättämässään muistiossa, kuinka ”Eräänä hankaluutena on se, että osanottajiksi halutaan vastaisuudessa myöskin sosialististen maiden edustajia, mutta toisaalta näiden maiden akatemiat ovat mitä selvimmin valtiovallasta riippuvia” (TTAA 1973a).

Laasonen ei kirjoittanut näkyviin ajatusta, jonka hän varmasti ymmärsi vaikuttavan kokouksen järjestelyjen taustalla. Kokouksen ja tulevien vastaavien kokousten tarkoituksena oli avata väylä mahdollisuudelle idän ja lännen tieteentekijöiden suoralle vuorovaikutukselle rautaesiripun yli.

Kansainvälisen tieteellisen yhteistyön peruslinjoja määriteltiin laajemmin lokakuussa 1974 YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön UNESCOn yleiskokouksessa Pariisissa. Kokouksessa hyväksyttiin jäsenmaille osoitettu suositus, joka määritteli vähimmäistason niiden tiedepolitiikalle. Kansainväliselle tiedeyhteistyölle oli myös luotava myönteisen kehityksen mahdollistavat tavoitteet, koska tieteen ja teknologian kehitys saattoi johtaa laajoihin, koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaaviin kriiseihin.

Bellagion kokouksen tulokset olivat Suomessa jääneet pienen piirin tietoon, mutta UNESCOn suositusta luettiin tarkoin. Julkaisu ymmärrettiin tieteellisten seurojen aseman ja tulevaisuuden kannalta käänteentekeväksi. Koska kysymyksessä oli YK:n alaisen järjestön päätöslausuma, se voitiin ottaa näkyvästi esille. Ehkä tärkein lausuma suosituksessa liittyi siihen, että valtiot katsottiin velvolliseksi rahoittamaan kohtuullisissa määrin vapaita tiedejärjestöjä. Tämä ajatus oli vahva tiedepoliittinen työkalu suomalaisten tiedeakatemioiden käyttöön.

Suomen Akatemia reagoi uuteen tilanteeseen perustamalla elokuussa 1975 kansainvälistä toimintaa käsittelevän Helge Gyllenbergin johdolla toimineen jaoston (Pohls 2005, s. 501–502). Jaoston toimittamana laadittiin raportti Muistio Suomen Akatemian kansainvälisestä toiminnasta vuonna 1977.

Suomalaisen tiedepolitiikan kuviot olivat nyt selkeästi sidoksissa kylmän sodan aikaiseen maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Gyllenbergin työryhmän raportissa painotettiin kansainvälisen yhteistyön avoimuutta ja sopusointua ulkopolitiikan kanssa. Suomen näkyvyyttä oli nostettava erityisesti YK:ssa, OECD:ssä sekä Pohjoismaisissa yhteyksissä ja Itä-Euroopan sosialististen maiden Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston piirissä. 

Huomiota tuli kiinnittää erityisesti laajoihin hankkeisiin, kuten Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERN, European Science Foundation ESF ja International Institute for Applied Systems Analysis IIASA. Toisaalta suomalaisen tiedeyhteisön oli keskityttävä ICSU:n ja sen kattojärjestöjen toimintaan. Sosiaalitieteiden ja humanististen tieteiden järjestöt, sekä UNESCOn alainen insinööritieteiden World Federation of Engineering Organizations WFEO katsottiin toissijaisiksi yhteistoiminnan kohteiksi.

Luonnontieteisiin keskittyvien painopistealueiden valinta ohjasi Suomen kansainvälisten tiedesuhteiden kehitystä useiden vuosikymmenien ajan. Esimerkiksi teknillisten tieteiden saralla Suomi pääsi mukaan kansainväliseen kattojärjestötoimintaan vasta 1980-luvun lopulla, kun Suomi liittyi Council of Academies of Engineering and Technical Sciences CAETS -järjestöön.

Vuonna 1899 perustetun Tieteellisten seurain valtuuskunnan TSV:n rooli osana kärjistyvää tiedepolitiikan kenttää oli 1970-luvun alussa jäänyt vanhakantaiseksi. Sen jäsenseuroilla oli selkeä tarve nostaa profiiliaan osana yhä aktiivisempaa yhteiskunnallista keskustelua. Valtuuskunnan säännöt eivät kuitenkaan mahdollistaneet aktiivista puuttumista tiedepoliittiseen keskusteluun (Elfving & Mickwitz 1988, 102).

Aloitteen tilanteen muuttamiseksi laativat TSV:lle tiedeakatemiat, jotka olivat juuri saaneet Laasosen raportin Bellagion kokouksesta. TSV esitti jo 15.3.1973 tieteellisten seurojen yhteistyön kehittämistä. Sen tavoitteena oli tieteellisten seurojen puheenjohtajaneuvoston perustaminen tavalla, joka estäisi tieteellisiä seuroja koskevien ratkaisujen ja suunnitelmien tekemisen niitä kuulematta. Kutsu asiaa käsittelevään kokoukseen lähettiin kaikille Valtuuskunnan jäsenseuroille (TSVA 1973a).

27.4. 1973 Säätytalolla pidetyssä järjestäytymiskokouksessa akateemikko Kustaa Vilkuna esitti kuinka: ”Meillä tieteellisten seurojen edustajilla olisi nyt otollinen tilaisuus kädet ristissä istuen vähitellen painua yhä syvemmälle oman mitättömyytemme suohon. Mutta ehkä voisimme myös ryhdistäytyä…” (TSVA 1973b).

Kokous päätti perustaa Tieteellisten seurojen neuvoston TSN (Paaskoski 2008, 278). Sen säännöt hyväksyttiin sen ensimmäisessä yleisessä edustajakokouksessa 27. 5.1974. Järjestön tarkoituksena oli ”tehdä aloitteita, antaa lausuntoja, esittää julkisia kannanottoja ja edistää Suomen tieteen tunnetuksi tekemistä erityisesti ulkomailla kansainvälistä yhteistyötä ja nimenomaan julkaisutoimintaa kehittämällä sekä organisoida muuta yhteistoimintaa seuroja koskevissa tiedepoliittisissa kysymyksissä” (TSVA 1974).

TSN oli sopimuspohjainen rekisteröimätön tieteellisten seurojen yhteistoimintaelin, joka noudatti toiminnassaan tieteellisen vapauden periaatteita. Sen muodosti keväällä koolle kutsuttava tieteellisten seurojen edustajakokous, joka valitsi varsinaiseen neuvostoon kymmenen jäsentä. Itseoikeutettuina jäseninä varsinaisessa neuvostossa olivat Suomalaisen Tiedeakatemian, Suomen Tiedeseuran, Teknillisten Tieteiden Akatemian ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan edustajat. Muut kuusi edustajaa valittiin edustajakokouksessa.

Samaan aikaan pyrkimys jo 1870-luvun valtiopäivillä esillä olleen kansallisen tiedeakatemian luomiseksi Suomeen nousi jälleen esille. Maassa oli nyt kielikysymyksen sekä poliittisiin ja tieteenalakohtaisiin kiistoihin perustuen peräti neljä tiedeakatemiaa. 1970-luvun alussa Jorma K. Miettinen ja Olli Lounasmaa tekivät kumpikin aloitteen tiedeakatemioiden liittämiseksi yhteen Suomen Tiedeakatemiaksi (Paaskoski 2008, 277; Halila 1987, 211). Aloite ei edistynyt huolimatta sen herättämästä laajasta keskustelusta.

Varsinaisena perusteluna uuden, tiedeakatemiatason organisaation tarpeelle oli valtion tiedehallinnon keskeisten elinten poliittinen luonne. Kun tutkijat lisäksi työssään liittyivät yliopistojen 1970-luvulla pitkälle aluepoliittisin perustein toimiviin organisaatioihin, tutkijoiden mahdollisuudet osallistua poliittisista näkemyksistä vapaaseen keskusteluun olivat vähäiset (CoFAA 1976).

Tiedeakatemiahankkeen perusajatuksen mukaan opetusministeriön kanssa oli tarkoitus luoda yhteistoimintasopimus, jonka mukaan tiedeakatemioille annettaisiin parhaiten niiden asiantuntijarooliin sopivia tehtäviä, ja valtiolta saataisiin toiminnalle riittävä rahoitus. Muodostettavan organisaation nimeksi suunniteltiin nimeä Suomen tiedeakatemia (CoFAA 1975).

Koska tiedeakatemioiden hallinnollinen lähentäminen ei eri syistä onnistunut, keskustelun seurauksena syntyi ajatus yhteistyön kehittämiseksi muodostamalla sopimuspohjainen rekisteröimätön tiedeakatemioiden yhteistoimintaelin, Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunta STAV. 

STAV aloitti toimintansa 24.5.1976. Kiire kumpusi esille nousseista kansainvälisistä tiedeyhteistyöhankkeista. Suomen tiedeakatemiain valtuuskunnan piirissä oli herännyt epäilys siitä, että Suomen Akatemia ja opetusministeriö aikoivat ohittaa tieteen yleisseurat Suomen hakiessa jäsenyyttä Euroopan tiedesäätiössä (ESF). Kysymys muodostui ratkaisevaksi valtuuskunnan toimintasuunnitelmaa laadittaessa (Lehto 2010).

Juuri toimintansa aloittava Suomen tiedeakatemiain valtuuskunta jätti opetusministeriölle 11.10.1976 tiedehallinnon uudelleenjärjestelyä koskevan aloitteen.  Ministeriö asetti kysymystä pohtimaan työryhmän, jonka puheenjohtajana toimi korkeakouluneuvos Markku Linna. 

Työryhmän tuli selvittää tieteellisten seurojen ja niiden välisen yhteistoiminnan tila, tehdä esitys tieteellisten seurojen ja niiden yhteiselinten aseman ja tehtävien järjestelystä tulevaisuudessa, sekä laatia esitys siitä, miten valtion tuki tieteellisille seuroille tulisi ohjata. Työryhmän tehtävää laajennettiin myöhemmin siten, että sen tuli pohtia myös Suomen Akatemian roolin muuttamista. Luovuttaessaan mietintönsä työryhmä jätti käytännössä suunnitelman siitä, miten Suomessa seurattaisiin UNESCOn tiedepolitiikkaa koskevan Pariisin 1974 suosituksen linjauksia.

Tiedeakatemioiden osalta opetusministeriö asetti suoraviivaisesti näiden väliset yhteistyöhankkeet ehdoksi valtionavun myöntämiselle (TSVA 1978). STAV:n tuleva asema riippui siis tiedeakatemioiden halukkuudesta keskinäiseen yhteistyöhön, joka mielellään johtaisi akatemioiden yhteenliittymiseen.

Kulmakysymykseksi suomalaisten tieteellisten seurojen ja näiden yhteistyöelinten toiminnassa muodostui kansallisen tiedepolitiikan harjoittamisen lisäksi kansainvälisen tieteellisen yhteistyön sisältö ja muodot. 

Kansainvälistä yhteistyötä harjoittavat kansainväliset järjestöt jaettiin valtioiden välisiin ja tiedeyhteisöjen välisiin järjestöihin. Valtioiden välisiksi järjestöiksi katsottiin YK ja sen erityisjärjestöt, sekä alueelliset järjestöt, kuten OECD, sosialististen valtioiden talousyhteisö SEV ja Euroopan neuvosto. Tieteen kattojärjestöt muodostivat oman, näistä erillisen ryhmänsä. Koska kaikkien kansainvälisten suhteiden odotettiin tulevaisuudessa lisääntyvän, tarvittiin valtion puolelta vankempia toimia vapaita, tiedeorganisaatioiden välisiä suhteita hoitavien tieteellisten seurojen tukemiseksi.

Tieteellisten seurain valtuuskunnan osalta uusi suuntaus tarkoitti toiminnan tehostamista ja rationalisointia tiedepoliittisen toiminnan mahdollistamiseksi. Tieteellisille seuroille tarvittiin keskustoimisto, joka mahdollistaisi tilojen ja välineistön tehokkaamman käytön. 

Käytännössä tämä tarkoitti TSV:n irrottautumista tieteellisten kirjastojen hallinnosta julkaisuvaihtoa lukuun ottamatta, ja koko järjestön uudelleenorganisointia. Hanke toteutettiin yhdistämällä Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Tieteellisten seurojen neuvosto. Opetusministeriö vahvisti Tieteellisten seurojen neuvoston sääntöihin perustuvat uusimuotoisen TSV:n säännöt 31.12.1981.

Kansainvälisiin tiedejärjestöihin suhteita hoitava Suomen tiedeakatemiain valtuuskunta muutettiin myöhemmin Tieteellisten seurain valtuuskunnan tiedeakatemiajaostoksi TAJ, sitten Tiedeakatemiain neuvottelukunnaksi TANK ja nykyiseksi, suoraan opetusministeriön alaiseksi Suomen Tiedeakatemiat yhteistoimintaneuvostoksi CoFA.