1940-luvulla J. Robert Oppenheimer oli maailman kuuluisin fyysikko heti Einsteinin jälkeen. Hänet kelpuutettiin Timen kansikuvapojaksi. Physics Todayn tarvitsi panna kanteensa pelkästään Oppenheimerin kuuluisa lättänä huopahattu. Fyysikoille se riitti kertomaan, kenestä oli kyse.

Sodan aikana Oppenheimer johti Uudessa Meksikossa sijaitsevaa Los Alamosin salaista atomipommilaboratoriota. Hän oli yllättävä valinta tehtävään.

Oppenheimer oli epäkäytännöllinen teoreetikko ja älykkö, jolla ei ollut aiempaa johtamiskokemusta. Lisäksi hänen poliittinen taustansa oli selkeän vasemmistolainen. Yhtä kaikki hän Los Alamosissa nousi nobelistienkin ihailemaksi johtohahmoksi, joka samalla pystyi luovimaan Yhdysvaltain armeijan ristipaineessa.

Oppenheimerin tarinassa on sekä hybristä että suurta draamaa. Kun kylmän sodan lämpötila alkoi laskea pakkasen puolelle, Oppenheimerin vasemmistolaissympatiat kaivettiin esiin. Vuonna 1954, nöyryyttävien kuulusteluiden jälkeen hänen turvallisuusluokituksensa hylättiin. Miestä, joka oli antanut Yhdysvalloille atomipommin, pidettiin nyt turvallisuusriskinä.

Kuin Ikaros Oppenheimer lensi liian lähelle vallan aurinkoa, joka poltti hänen siipensä. Siksi Kai Birdin ja Martin J. Sherwin Oppenheimer-elämäkerran alaotsikko, The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer, osuu erinomaisesti kohdalleen.

Oppenheimer-elämäkerran kirjoittajista Bird on journalisti ja Sherwin historioitsija. Kirjaa lukiessa käy selkeästi ilmi, että heidän heikko kohtansa on fysiikka. Mitään varsinaista virhettä ei silmiini osunut. Tosin arvelen, että siitä kiitos kuuluu Jeremy Bernsteinille, tunnetulle fyysikolle, joka on myös Oppenheimer-elämäkerturi ja jonka kirjoittajat kertovat kärsivällisesti korjanneen heidän kvanttifysiikkaa koskevia väärinkäsityksiään.

Silti American Prometheuksessa fysiikka häilyy ainoastaan taustalla kuin muzakin kaltaisena, muuhun elämänvirtaan päälle liimattuna lisukkeena. Elämänkerran ansiot löytyvät toisaalta Oppenheimerin kasvukertomuksen kuvauksesta, toisaalta hänen sodanjälkeisen julkisen elämänsä yksityiskohtaisesta erittelystä, mutta fyysikko-Oppenheimerin kuva jää kalvakaksi.

Robert Oppenheimer syntyi vuonna 1904 New Yorkissa vaatebisneksellä nopeasti vaurastuneeseen saksalaistaustaiseen juutalaisperheeseen. Nuoren Robertin koulutuksessa näytteli tärkeää osaa rationalismiin ja edistysmieliseen humanismiin pohjautunut Ethical Culture Society, reformistinen juutalaislahko. Hän oli kodin suojaama hontelo nörtti, joka puhui kieliopillisesti täydellistä englantia ja jota muut pojat kiusasivat armottomasti.

Harvardissa Oppenheimerin uravalinta ei ollut selviö. Hän luki filosofiaa, Ranskan kirjallisuutta, historiaa, kemiaa ja mieli jonkin aikaa arkkitehdiksi. Intellektuaalisesti hän loisti kaikilla aloilla, mutta hänen sosiaaliset taitonsa olivat vajavaiset.

Kemian kautta Oppenheimer ajautui vähitellen fysiikkaan. Vuonna 1925 hän lähti harjoittamaan jatko-opintojaan Cambridgen kuuluun Cavendish-laboratorioon. Siellä hän istui elektronin löytäjän J. J. Thomsonin kellarilaboratoriossa ja yritti valmistaa elektronien havaitsemiseksi tarkoitettuja berylliumfilmejä – huonolla menestyksellä.

Pian Oppenheimerin henkinen tasapaino alkoi horjua. Hän jätti tutorinsa Patrick Blackettin pöydälle kemikaaleilla myrkytetyn omenan. Onneksi Blackett ei syönyt sitä vaan eli saadakseen Nobelin palkinnon vuonna 1948.

Oppenheimeriä oltiin jo erottamassa, mutta hänen isänsä sinnikkään lobbauksen ansiosta yliopisto luopui syytteistä. Oppenheimer sai jäädä Cambridgeen sillä ehdolla, että hän kävisi säännöllisesti psykiatrin luona.

Oppenheimer tutustui kvanttifysiikkaan vasta Euroopassa ja erityisesti vierailullaan Göttingenissä, jossa Max Born oli hänen innoittajansa. Siellä hän tapasi Paul Ciracin kaltaisia nuoria kvanttileijonia, ja siellä Oppenheimer kasvoi oikeaksi tiedemieheksi.

Psyykkiset ongelmat olivat pian muisto vain – tosin ei kvanttimekaniikan vaan mitä ilmeisemmin Proustin ansiosta. Birdin ja Sherwinin mukaan Kadonnutta aikaa etsimässä avasi Oppenheimerin psyykkisen umpisolmun kolmen ystävän kanssa tehdyllä pyöräretkellä.

Vuonna 1927 nyt itsevarma Oppenheimer palasi Amerikkaan ja sai paikan Caltechistä Pasadenasta. Pian hänet tunnettiin karismaattisena hahmona, jonka luokse opiskelijat kerääntyivät apinoimaan hänen maneereitaan. Monet heistä olivat vasemmistolaisia.

Oppenheimerin tunnetuin oppilas on luultavammin kvanttifysiikan tutkimuskeskustelusta laajalti tunnettu David Bohm, jonka fyysikot mieluummin muistavat Bohm–Aharanov-ilmiöstä. Hän joutui McCarthyn kommunistivainojen tähden vapaaehtoiseen maanpakoon ensin Brasiliaan, sitten Israeliin ja lopulta Lontooseen.

Oppenheimer alkoi aktivoitua poliittisesti 1930-luvulla. Juutalaisena Hitlerin valtaannousu huoletti häntä, mutta liberaalien aikalaistensa tapaan myös Espanjan sisällissota aiheutti hänessä voimakkaita tunteita.

Bird ja Sherwin nostavat myös Kalifornian satamatyöläisten vuoden 1934 lakon erääksi tärkeäksi länsirannikon älymystöä radikalisoineeksi tekijäksi. Pian monet Oppenheimerin ystävistä (ja rakastajattarista) olivat kommunisteja.

Nämä vasemmistosympatiat koituivat lopulta Oppenheimerin turmioksi. Bird ja Sherwin pohtivat yhä uudestaan ja uudestaan kysymystä, joka suomalaisesta perspektiivistä tuntuu hieman yhdentekevältä mutta jolla luultavasti on amerikkalaisille lukijoille suuri merkitys: oliko Oppenheimer kommunistipuolueen jäsen vai ainoastaan myötäjuoksija? Bird ja Sherwin päätyvät myötäjuoksemisen kannalle.

Sodan jälkeen FBI salakuunteli ja seuraili Oppenheimeria. Hänellä oli monia konservatiivisia vihamiehiä, jotka kaikin keinoin halusivat hänestä eroon. Nämä – ja erityisesti kiertävästä kenkäkauppiaasta miljonääriksi ja poliittiseksi vaikuttajaksi noussut atomienergiakomission puheenjohtaja Lewis Strauss – ovat Birdin ja Sherwinin näytelmän konnia. Panoksena oli Yhdysvaltain ydinasestrategia, jonka muovaamiseen Oppenheimer osallistui neuvonantajana ja istumalla erilaisissa komiteoissa.

Oppenheimer kannatti ylikansallista kontrollia, painotti moraalikysymyksiä ja vastusti vetypommin kehittelyä. Hänestä vetypommi oli kauhistuttava laite, joka kelpaa vain summittaisen massatuhon välineeksi (ja tässä hän epäilemättä oli oikeassa).

Kiihkeimmät vastustajat pitivät Oppenheimeria neuvostoagenttina. Ase Oppenheimerin syrjäyttämiseen löytyi säännönmukaisista turvallisuusluokitusarvioista, joista kehkeytyi kafkamainen pseudo-oikeudenkäynti.

Bird ja Sherwin ovat käyneet läpi Oppenheimerin sodanjälkeiseen toimintaan liittyvää arkistomateriaalia, jonka valossa presidenteistä erityisesti Harry Truman mutta myös Dwight Eisenhover näyttäytyvät täysin selkärangattomina. Oppenheimerin putoaminen vallanpitäjien armosta oli kohtalonomainen prosessi ja jälkiviisauden kirkkaassa valossa surkuhupaisa ja osin uskomaton.

Vikaa oli Oppenheimerissakin. Hän oli poliittisesti naiivi. Älyllisessä ylimielisyydessään hän uskoi kykenevänsä ohjailemaan poliitikkoja haluamalleen uralle mutta yliarvioi rationaalisen argumentin voiman eikä oivaltanut, että älyn puute ei merkitse oveluuden puutetta.

Hänen oma käytöksensäkään ei kuulusteluissa ollut täysin pystypäistä, sen verran valta tuntui imaisseen hänet keskiöönsä. Vaikutelmaksi jää, että ”vetypommin isän” Edward Tellerin legendaariseksi noussut negatiivinen todistus Oppenheimerin luotettavuudesta oli sittenkin sivuseikka, sillä näytelmän lopputulos oli kulisseissa päätetty jo etukäteen.

Samalla kun Oppenheimer menetti turvallisuusluokituksensa, hän menetti pääsynsä vallan kammareihin. Se tuntuu murtaneen hänet. Vaikka Oppenheimer nimitettiin Einsteinista kuullun Princetonin Institute for Advanced Studiesin johtajaksi, hänen elämänsä oli hajalla. Jotakin puuttui: valtaa.

Tässä mielessä Oppenheimerin tapaus kelpaa muistutukseksi faustisista vaaroista, jotka uhkaavat tiedemiestä tämän antautuessa liehittelemään poliittista nomenklatuuraa. Voisi myös sanoa, että tiedemiehelle poliitikko on hyvä renki mutta huono isäntä.

Bird ja Sherwin tuovat esiin myös kiinnostavan suomalaisyhteyden. Vuodesta 1954 alkaen Oppenheimer vietti useita kuukausia Neitsytsaarilla sijaitsevalla St. Johnin saarella, jossa hän tutustui Inga Hiilivirta -nimiseen suomalaisnaiseen ja tämän aviopuolisoon. Hiilivirta näyttää oleen Oppenheimerin St. Johnin -aikaisen elämän päälähde.

Atomipommin rakentaminen ja erityisesti siihen liittyvä fysiikka jää American Prometheuksessa pinnalliseksi eikä esityksenä ole lähelläkään Richard Rhodesin loistavaa Pulitzer-palkittua kirjaa The Making of the Atomic Bomb.

Tästä puutteesta huolimatta Oppenheimer-elämäkerta on kuitenkin tavattoman kiinnostava kuvatessaan särmikästä henkilöä, joka ei kuitenkaan täysin lunastanut lupaustaan fyysikkona mutta joka dostojevskilaisista demoneistaan huolimatta kykeni läpiviemään valtaisen tieteellis-teollisen ponnistuksen – ja vielä suhteellisen nuorena: ensimmäisen atomipommin räjähtäessä Alamogordossa heinäkuun 16. päivän aamuna vuonna 1945 J. Robert Oppenheimer oli 41-vuotias.

Humanisteille Bird ja Sherwin avaavat ikkunan teoreettisen fyysikon sieluun, sen hybrikseen ja nokkeluuteen mutta myös taakkaan, jonka tieto luonnonilmiöiden syvimmästä olemuksesta ja sen mahdollistamasta Harmageddonista raskauttaa aivan toisella vakavuudella kuin esimerkiksi jambin ja trokeen välisestä erosta.

Birdin ja Sherwinin elämäkerta on myös ajankuva menneestä ja atomipommin varjosta huolimatta nykypäivää viattomammasta tiedemaailmasta.

Terveysvalistuksen koulima nykylukija hämmästelee Oppenheimerin nieluunsa kumoamia valtaisia martinijärviä. Hänen Princetonin kotinsa ”Olen Manor” tunnettiin myös nimellä ”Bourbon Manor”. Hän oli laiha mutta sitkeä ja nuoruudessaan keuhkotaudin koskettama, rehti neljä tupakka-askia päivässä -mies. Oppenheimer kuoli kurkkusyöpään helmikuussa vuonna 1967.

•

Pääkuvassa J. Robert Oppenheimer. Kuvan lähde: Wikimedia Commons.