Psykologian pitkäaikaisin ja todennäköisesti eniten intohimoja herättänyt kiista on koskenut perimän ja ympäristön suhteellista osuutta ihmisen persoonallisuuden kehityksessä.

Keskustelua siitä, onko ihminen ensisijaisesti perimän vai ympäristön tuote, ei psykologiassa ole aina käyty tieteellisin väittämin, vaan myös asentein ja uskomuksin. Vielä muutama vuosikymmen sitten nähtiin jokainen viittaus biologiaan persoonallisuuden kehityksen yhteydessä psykologian antiteesinä, joka ei vienyt tiedettä eteenpäin vaan jarrutti sitä.

Kiista persoonallisuuden lähtökohdista palautuu aina 1600-luvulle ja Locken väitteeseen, että ihminen on tabula rasa, tyhjä taulu, jonka ympäristö piirtää täyteen. Tätä ihmiskäsitystä alettiin myöhemmin psykologiassa kutsua environmentalismiksi eli uskoksi ympäristön kaikkivoipaisuuteen. Sen mukaan kaikki ihmisen persoonallisuudessa on opittua, siis ympäristön aikaansaamaa.

Environmentalismi laajeni 1940-luvulla, ja 1950-luvulle tultaessa siitä oli tullut hallitseva, melkeinpä ainoa hyväksytty kehityspsykologian selitysmalli. Tämän mukaisesti ajattelivat kaikki vallitsevat oppisuunnat behaviorismista psykoanalyysiin, niin erilaisia kuin niiden selitykset ihmisen kehityksestä muutoin olivatkin.

Tämän environmentalismin ylivallan selitti ainakin osaksi toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen tilanne ja sen vaikutus psykologiaan. Lännessä oli muistissa arjalainen rotuoppi ja sen seuraukset. Jokainen ajatus siitä, että ihmisten välillä olisi synnynnäisiä psykologisia eroja nähtiin siemenenä uudelle rotuopille.

Idässä oli neuvostopsykologia, jota tarvittiin uuden yhteiskuntajärjestyksen rakentamiseen. Katsottiin, että uutta yhteiskuntaa ei voitu saada aikaan pelkästään poliittisin päätöksin ja hallinnollisin ratkaisuin, vaan tarvittiin uudenlainen, kollektiivisella minuudella varustettu ihminen, soviet person, jonka varaan uusi yhteiskuntajärjestelmä voisi rakentua.

Psykologian tuli löytää keinot tämän uuden ihmisen kasvattamiseksi. Ainoa ihmiskäsitys, joka mahdollistaisi tällaisen uuden ihmisen luomisen oli ihmisten lähtökohtainen samanlaisuus persoonallisuuden kehitykselle ja ympäristön mahdollisuus muokata ihminen toivomallaan tavalla.

Sekä ympäristön että perimän vaikutuksen huomioonottava tasapainoisempi lähestymistapa löysi jalansijan ensiksi psykiatriassa. 1960- ja 1970-luvuilla alettiin julkaista yhä enemmän tutkimustuloksia, joissa puhuttiin perimän merkityksestä psyykkisten häiriöiden synnyssä. Tutkimustulokset eivät enää herättäneet sellaista intohimoista vastustusta kuin vielä 1950-luvulla.

Muutos geneettisiä tekijöitä kohtaan tunnetusta antipatiasta niiden hyväksymiseen tapahtui psykiatriassa lopulta nopeasti. Nykyään on jo vaikea muistaa, että vielä 1960-luvulla vallitseva, osin ainoa selitysmalli kaikille psyykkisille häiriöille mukaan luettuina skitsofrenia ja autismi, oli epäonnistunut ja puutteellinen vanhemmuus. Lähinnä kyse oli äidistä, joka oli milloin liian aktiivinen, milloin liian passiivinen, milloin liian etäinen, milloin liian suojeleva, mutta aina tehtäväänsä soveltumaton (katso esimerkiksi Benjamin, Ebstein ja Belmaker 2002; Plomin, Owen ja McGuffin 1994; Rutter ja Plomin 1997; Scarr ja McCartney 1983).

Perimän ja ympäristön vaikutuksen yhteensovittaminen tuli psykologiaan viiveellä. Vielä 1970-luvulla käytiin kiivasta väittelyä siitä, onko mitään persoonallisuutta olemassakaan.

Jotkut tutkijat olivat sitä mieltä, että ei ole olemassa pysyvää persoonallisuudeksi kutsuttavaa ilmiötä, joka ohjaisi ihmisen ratkaisuja ja sitä, miten hän käyttäytyy. Ihmisen käytös on vain ja ainoastaan reaktio ympäristöön ja osoitus kulloisestakin ympäristön tilanteesta. Tätä väittelyä voidaan pitää ympäristö-perimä-kiistan viimeisenä puhtaana jäänteenä.

Psykologia ei kuitenkaan voinut irtautua muusta tieteen kehityksestä, ja vuonna 1992 American Psychological Associationin (APA) kongressi antoi julkilausuman todeten, että käyttäytymisgenetiikka eli käyttäytymisen taustalla olevien geenien tunnistaminen on tutkimusteema, joka parhaiten edustaa nykyhetken ja ennen kaikkea tulevaisuuden psykologiaa.

Julkilausuma, vaikkakin esitettynä näin arvovaltaiselta taholta, ei vielä kuitenkaan tuonut rauhaa. Vielä 1998 todetaan erään johtavan kansainvälisen psykologisen lehden pääkirjoituksessa, että “kaikenlainen geenien kanssa askaroiminen on psykologian tutkijalta hukkaan heitettyä aikaa”.

1960- ja 1970-lukujen taitteessa alkoi environmentalismin ylivalta horjua, mutta se säilyi kuitenkin kehityspsykologian hallitsevana selitysmallina vielä seuraavan vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen valtavirta kohdistui ympäristötekijöiden, kuten varhaisten ihmissuhteiden ja kasvatuksen, merkitykseen persoonallisuuden kehityksessä.

Ympäristöuskon ylivaltaa horjutti 1960-luvulla kvantitatiivinen genetiikka eli eläinkokeisiin ja kaksos-, adoptio- ja perhetutkimuksiin pohjaava perinnöllisyystutkimus. Vaikka se ei vielä nostanutkaan perinnöllisyyttä selitysmalliksi ympäristön vaikutuksen rinnalle, niin kvantitatiivisen genetiikan tulokset pakottivat kuitenkin tarkastelemaan perinnöllisyyttä yhtenä persoonallisuuden selittäjänä.

Radikaali suhtautumisen muutos tuli molekyyligenetiikan myötä. Kvantitatiivinen genetiikka osoitti perinnöllisyyden merkityksen jonkin ominaisuuden synnyssä, molekyyligenetiikka pyrkii löytämään perinnöllisyydestä ”vastuussa olevan” geenin tai geenit.

Molekyyligenetiikan tärkein anti psykologialle on syy-seuraussuhteiden tutkimisen mahdollistaminen. Tieto perinnöllisen tekijän olemassaolosta lisää psyykkisen kehityksen ymmärtämistä, mutta on vielä kokonaan toinen asia sanoa, että tietyllä yksilöllä on geneettinen riski.

Psykologia ei siis ole ollut edelläkävijä hyödyntämässä genetiikan löydöksiä. Käyttäytymisgenetiikka rantautui psykologiaan suhteellisen myöhään, kymmenen viimeisen vuoden aikana, ja on vakiinnuttanut asemansa vasta 2000-luvulla.

Tästä myöhäisestä mukaan lähdöstä on kuitenkin ollut myös hyötyä. Psykologiassa on hyvin vähän hapuilevaa alkuvaiheen tutkimusta, jossa suuresta geenien ja erilaisten psykologisten ominaisuuksien joukosta pyritään etsimään tilastollisesti merkitseviä mutta käytännön merkitykseltään enemmän tai vähemmän sattumanvaraisia yhteyksiä.

Psykologia harppasi suoraan kehityksen seuraavaan ja psykologian kannalta huomattavasti tärkeämpään vaiheeseen, nimittäin geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen tutkimiseen.

Käyttäytymisgenetiikan oleellinen anti psykologialle ei ole siinä, että se olisi osoittanut persoonallisuuden tai käyttäytymispiirteiden olevan sittenkin perinnöllisiä. Sen sijaan se on tarjonnut uuden mahdollisuuden tutkia ympäristöä ja muuttanut psykologian käsitystä ympäristöstä ja sen vaikutuksesta.

Kun tiedetään, että jollain yksilöllä on geneettinen alttius jonkin ominaisuuden ilmaantumiseen, päästään tutkimaan ympäristön merkitystä aivan uudella luotettavuustasolla. Aiemmin oli tyydyttävä vain toteamaan, että hyvä ympäristö yleensä tuottaa hyvää, ja huono on riski, joillekin korkeampi, joillekin matalampi. Ympäristön eri piirteiden vaikutusten yksityiskohtaiseen erittelyyn ei ollut paljoa mahdollisuuksia.

Kaksi psykologian kannalta tärkeintä molekyyligenetiikan löydöstä ei koske perinnöllisyyttä vaan ympäristön merkitystä.

Ensimmäinen löytö on, että yhteisen ympäristön vaikutus ei tee ihmisiä samanlaisiksi, vaan erilaisiksi. Sama kasvatus saa samassa perheessä kasvaneet lapset erilaisiksi, ei samanlaisiksi. Tämä löytö oli vallankumouksellinen, sillä kaikki aiemmat perinnöllisyystutkimukset olivat esittäneet, että koska samassa perheessä kasvaneet sisarukset jakavat saman ympäristön, on heidän samanlaisuutensa on kasvuympäristön aikaansaamaa.

Molekyyligenetiikka siis osoitti, että sama ympäristö ei yhdenmukaista lapsia vaan varmistaa lasten erilaisuuden, koska sama ympäistö on haasteiltaan erilainen erilaisen geneettisen rakenteen omaaville lapsille.

Ympäristö, joka on rauhalliselle, ujolle ja ahdistukseen taipuvalle lapselle hyvän kehityksen ja turvallisuuden lähde, on geneettisesti vilkkaalle ja elämyshakuiselle lapselle rajoittava ja vähän toiminnan mahdollisuuksia antava, ja sellaisena riskitekijä. Vanhemmat ovat aina osanneet ihmetellä sitä, miten samassa perheessä kasvaa niin erilaisia lapsia, mutta psykologit ovat yhtyneet tähän ihmetykseen vasta vajaa vuosikymmen sitten (Plomin ym. 1994; Scarr ja McCartney 1983).

Toinen molekyyligenetiikan löytö psykologialle on, että monet kaksos- ja adoptiotutkimuksissa ympäristön arvioimiseen käytetyt muuttujat mittaavatkin yksilöiden välistä geneettisiä vaihtelua ja viittaavat siten perinnöllisyyden merkitykseen. Ihmiset nimittäin valitsevat ja muokkaavat omat ympäristönsä osittain myös perinnöllisten tekijöiden vaikuttamina (Plomin ym. 2001; Plomin ym. 1994; Scarr ja McCartney 1983).

Sosioekonominen tilanne on tästä hyvä esimerkki. Tiedetään, että perheen sosioekonominen tilanne vaikuttaa lapsen koulumenestykseen, terveyteen ja yleiseen hyvinvointiin. Psykologisissa tutkimuksissa tätä muuttujaa on pidetty ympäristömuuttujana puhtaimmillaan. Harvemmin on esitetty, että perheen sosioekonominen tilanne mittaisikin vain osittain lapsen ympäristöä, ja mahdollisesti suureltakin osalta vanhempien ja lapsen yhteistä perinnöllistä taustaa. Ihmiset luovat itselleen olosuhteensa myös perinnöllisyyden ohjaamina.

Vaikeus, jopa mahdottomuus erottaa perimän ja ympäristön vaikutus toisistaan johti nopeasti geenien ja ympäristön yhteis- tai vuorovaikutuksen tutkimiseen. Todettiin, että perimän ja ympäristön asettaminen vastakkain on hyödytöntä, joskus suorastaan harhaanjohtavaa.

Vaikka tietyllä geenillä tai geenivariantilla olisi selkeä yhteys käyttäytymispiirteeseen, voi tutkimuksissa genotyypin merkitys osoittautua olemattomaksi, jos ei oteta huomioon sen aikaansaamaa yksilöiden välistä vaihtelua alttiudessa ympäristön vaikutteille. Jos psyykkisten häiriöiden geneettisen riskin tutkimisessa otokset eroavat ratkaisevasti ympäristön riskitekijöiden suhteen, ja nämä erot ohitetaan, niin ristiriitaiset tulokset ja epäonnistumiset aiempien löydösten toistamisessa jäävät säännöksi (katso esimerkiksi Foley ym. 2004).

On osoitettu, että herkkyys suotuisille tai epäsuotuisille ympäristöolosuhteille on ehdollinen ja riippuu yksilön geneettisestä rakenteesta. Toisin sanottuna on olemassa sellaisia geenin ja ympäristön vuorovaikutuksia, jotka määräävät tiettyjen persoonallisuuden piirteiden tai psyykkisten oireiden kehittymisen.

Geenit siis järjestävät samassa ympäristössä kasvaneet ihmiset uuteen ”järjestykseen” ja määräävät kenelle tietty ympäristö on vahingollinen, kenelle hyödyllinen ja kenelle neutraali. Niinpä geenien merkitystä persoonallisuudelle ei voi täydelleen ymmärtää muuten kuin siinä ympäristössä, missä ne vaikuttavat; geeneillä on erilainen merkitys erilaisissa yhteyksissä (Foley ym. 2004).

Käyttäytymisgenetiikan ensimmäinen painopiste on ollut psykopatologiassa, ennen kaikkea skitsofrenian ja depression tutkimisessa. Vähitellen käyttäytymisgenetiikka on saanut jalansijaa myös persoonallisuuspsykologiassa. Tällä alueella aktiivisin tutkimus on kohdistunut temperamenttiin.

Temperamentti on persoonallisuuden biologinen pohja, silta ihmisen biologisen, mahdollisesti perinnöllisen lähtökohdan ja ympäristön muokkaaman persoonallisuuden välillä. Temperamentti koostuu joukosta synnynnäisiä käyttäytymis- tai reaktiotaipumuksia tai valmiuksia, jotka johtuvat yksilöllisistä eroista aivorakenteissa ja aivotoiminnoissa. Ne antavat ihmiselle hänen yksilöllisyytensä erottaen hänet muista. Temperamentti vaikuttaa siihen, miten yksilö kokee ympäristön, miten hän reagoi ympäristöön ja miten ympäristö reagoi yksilöön.

Eräs synnynnäisen temperamentin ja ympäristön vuorovaikutuksen tärkeimpiä lopputuloksia on aikuisen ihmisen persoonallisuus. Persoonallisuus on siis temperamentin ja ympäristön vaikutuksen yhteistulos, ja yksilölliset erot synnynnäisessä temperamentissa muodostavat persoonallisuuden kehityksen ytimen.

Nykytietämyksen mukaan neuroregulatooriseen järjestelmään kuuluvat serotoniini ja dopamiini ovat keskeisessä asemassa psyykkisten prosessien ohjaamisessa. Nämä aivojen välittäjäaineet osallistuvat epäspesifisti kaiken käyttäytymisen säätelyyn.

Dopamiini on emootioiden, motivaation ja huomiokyvyn avainsäätelijä. Dopamiinin on myös todettu olevan yhteydessä temperamenttipiirteisiin, erityisesti elämyshakuiseen, uusia toimintatapoja ja jännitystä etsivään temperamenttiin. Dopamiinin puute taas johtaa apaattiseen, mistään kiinnostumattomaan persoonallisuuteen (Menza, Mark, Burn ja Brooks 1995; Sugiura ym. 2000).

Serotoniini puolestaan on yhteydessä mentaalisiin häiriöihin, kuten bipolaariseen affektihäiriöön, depressioon ja väkivaltaiseen itsemurhahakuisuuteen. Laajemmin serotoniini nähdään mielialan ja emootioiden säätelijänä. Matalan serotonergisen aktiivisuuden on todettu olevan yhteydessä negatiivisiin affekteihin, aggressioon ja matalaan impulssikontrolliin (Siever ja Davis 1991; Sugiura ym. 2000).

On löydetty useita dopamiinin ja serotoniinin kandidaattigeenejä, siis geenejä, joiden yhteydestä näiden välittäjäaineiden tuotantoon ja toimintaan on todisteita. Kirjallisuuden perusteella voisi esittää selkeän, muutaman kymmenen geenin listan, mutta listan elinaika on aika lyhyt. Uusia kandidaattigeenejä tunnistetaan ja uusia yhteyksiä geenien ja psyykkisten piirteiden välillä löytyy jatkuvasti, niin että puolen vuoden kuluttua lista olisi jo toisen näköinen.

Ensimmäinen geenin ja ympäristön vuorovaikutuksen osoittava tutkimus käyttäytymistieteiden alalla oli Caspin ja hänen työtovereittensa julkaisema (Caspi ym. 2003). He osoittivat, että tietty serotoniinia säätelevä geeni, 5HTT, oli väliin tuleva muuttuja tarkasteltaessa ympäristön ja stressaavien elämäntapahtumien vaikutusta depression puhkeamiseen. 5HTT oli yhteydessä yksilön herkkyyteen epäsuotuisalle ympäristölle, niin että tämän geenin tietyn variantin kantajat olivat muita alttiimpia tulemaan depressiivisiksi epäsuotuisassa ja stressaavassa ympäristössä.

Myöhemmin on osoitettu, että mitä myöhemmällä iällä depressio puhkeaa, sitä selkeämpi on kyseisen geenivariantin vaikutus. Nuoruusiän depressio olisi siis tämän mukaan suuremmassa määrin kokemusten ja ympäristön olosuhteiden seurausta, kun taas myöhemmin puhkeava depressio korreloisi voimakkaammin perinnöllisyyteen.

Edelleen Caspi tutkimusryhmineen on osoittanut, että tietty MAO-A-genotyyppi (serotoniinia säätelevä geeni) välittää yhteyttä lapsuuden epäsuotuisten olosuhteiden ja huonon kohtelun ja myöhemmän epäsosiaalisen käytöksen välillä (Caspi ym. 2002). Toisin sanoen se, miten lapset reagoivat huonoon kasvuympäristöön, olisi geneettisen rakenteen ohjaama. Tietyn MAO-A-variantin kantajat ovat muita lapsia herkempiä omaksumaan epäsosiaalisen käytöksen piirteitä, jos heitä kohdellaan lapsena huonosti. Foley tutkimusryhmineen (Foley ym. 2004) toisti tämän tutkimustuloksen.

Näihin kolmeen edellä mainittuun tutkimukseen viitataan, kun halutaan osoittaa ympäristön ja geenien vuorovaikutuksen olemassaolon toteaminen. Tutkimuksista puhutaan jo klassikoina, vaikka ne ovat vasta muutaman vuoden takaisia.

Mielenkiintoinen on myös löytö, jonka mukaan elämyshakuisuudeksi kutsuttu temperamenttipiirre yhdistyneenä tiettyyn dopamiinia säätelevään geeniin tekee ihmisestä hyvän stressinsietäjän, niin että hänen suorituskykynsä ei stressitilanteessa laske, mutta huonon koulumenestyjän. Jos tämä yhdistelmä tavataan tytöillä, niin heidän todennäköisyytensä lopettaa koulunkäynti ennen lukiota oli nelinkertainen verrokkeihin verrattuna, ja pojilla vastaava luku on puolitoista (Keltikangas-Järvinen ym. 2002).

Tämä temperamentti ei korreloi älykkyyden, kykyjen tai motivaation kanssa, joten sillä ei pitäisi olla vaikutusta koulumenestykseen. Kyseinen temperamenttityyppi on kuitenkin hyvin kaukana siitä, millainen koulu odottaa oppilaan olevan, joten selitystä koulumenestykseen on haettava ympäristön odotuksista.

Tutkimustulos osoittaa, että ymmärtääksemme geenien vaikutusta, ei riitä, että tutkimukseen yhdistetään pelkkä lähiympäristö. Muokkaavat tekijät ulottuvat aina sosiokulturaalisiin arvostuksiin saakka. Perimän viimeisin merkitys riippuu siitä, mitä kulttuuri ihmiseltä odottaa.

Geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen tutkiminen osoittautuu yhä tärkeämmäksi. Tutkimustulosten viesti on aina sama: käyttäytymisgenetiikka lisää mieluummin ympäristön vaikutuksen ymmärtämistä kuin tietoa psyykkisten ominaisuuksien perinnöllisyydestä.

Tutkimukset ovat myös osoittaneet vääräksi sen usein esitetyn toteamuksen, että ”geeneillemmehän emme voi mitään”. Psykologisissa ominaisuuksissa ympäristö lopulta määrää geenin merkityksen tai geeni ympäristön merkityksen, aivan kuten asia halutaan nähdä, mutta joka tapauksessa geenin vaikutus ymmärretään vasta sitten, kun ympäristön vaikutus on otettu huomioon.

Käyttäytymisgenetiikan tuoma muutos psykologiaan johtaa sellaisen väittelyn loppumiseen, että onko jokin persoonallisuuden ominaisuus perinnöllinen vai ympäristön tuote. Tällaista jakoa ei oikeasti ole olemassa. Sellainenkaan keskustelu, että onko jossain ominaisuudessa enemmän perimää kuin ympäristöä, ei johda mihinkään.

Perimä on mukana kaikessa, mutta geenit saavat merkityksensä siinä ympäristössä, jossa ne toteutuvat. Niin kauan kun perimän yhteyttä johonkin psykologiseen ilmiöön tutkitaan ilman kontekstia, niin joka toinen tutkimus löytää yhteyden, joka toinen ei, kun taas vuorovaikutuksen tarkasteleminen vie tutkimusta lähemmäs todellisen elämän ilmiöitä.